Telltale Gamesin uusimpia pelejä edustaa Tales from the Borderlands, jonka viisi episodia julkaistiin aikavälillä 25.11.2014 - 21.10.2015. Itse olin mukana menossa apauttiarallaa ensimmäisestä kuukaudesta lähtien, mutta sain viimeisen chapterin ja samalla koko pelin pelattua läpi vasta tänään (31.1.2016).

Telltalesin tutulla kaavalla mennään: tarinaa kerrotaan tekemällä päätöksiä hahmojen reaktioilla, ja ne edelleen vaikuttavat siihen, mikä lähestymistapa onnistuu sankariemme tulevissa kanssakäymisissä. Periaatteessa peliä katsotaan kuin koko illan elokuvaa, joskin ajoittaiset "reagoi-painamalla-oikeaa-nappia"-tilanteet pitävät pelaajan näpyttimet tiukasti kiinni ohjaimessa.

Esittelyn pohjaksi alle oleva traileri:



Tales from the Borderlandsissa pelaaja etenee siis kahden sankarin, Fionan ja Rhysin, tarinassa tehden itse päätökset heidän luomiinsa suhteisiin ja päätöksiin. Lähes koko peli on takautuvaa muisteloa, kun pelin alussa molemmat kaapannut mysteerinen naamiohenkilö kiristää kaksikon kertomaan tarinansa. Siis tarinaansa, jonka sinä heille kerronnan edetessä luot. Pelin loppupuolella pääsemme toki jatkamaan siitä mistä aloitettiin, ja saamme oikeasti jännätä sitä, miten tulevaisuus muovautuu näille kahdelle.

Melko rajattuna pysyvä maailman tutkiminen pitää tarinan jatkuvasti käynnissä, eikä maailmakaan ole muulle kuin tarinalle rakennettu. Hommat siis oikeasti etenevät, eikä TOFBia pelatessa tapahdu samanlaista maailmaan unohtumista kuin vaikka Fallout 4:ssa, jossa varsinainen päätehtävä ja samalla kadonnut poikasi saattaa unohtua päiviksi sarjakuvakirjojen metsästämisen ja ghoulien siivoamisen tieltä. Tämä tarkoittaa niin tunnelman ylläpitoa kuin sitä, että Tales of the Borderlandsiin ei tule ajallisesti upotettua puolta elämäänsä.

Keskustelu ja päätökset hoidetaan Telltale Gamesin hyväksi todetulla taktiikalla. Sinulla on tietty aika vastata kysymyksiin tai reagoida asioihin. Yleensä vaihtoehtoja on kahdesta neljään, ja tiettyihin hahmoihin vetoaa tietyn tyyliset vastaukset. Kaikki eivät arvosta vitsailua ja toisia tympii vakavamielinen keskustelu. It's up to you, mitä hahmo päästää suustaan.
Tales from the Borderlands yllätti positiivisesti sillä, että yhdessä vaiheessa oli todella selkeää, että miten peliään oli pelannut ja suhteensa muihin hahmoihin pohjustanut. Mutta kuten aina, varsinaisen päätösten vaikuksen pelinkulkuun ja tarinaan näkisi vasta toisella pelikerralla. Hyvin tehdyssä pelissä päätösten syy-seuraus-suhdetta ei huomaa tarinasta, mutta tokikin kaiken "päätösten mitättömyys"-spekulaatioiden vuoksi sitä on skeptinen. Ehkä jonain päivänä otan asiakseni pelata tämänkin pelin uudelleen läpi.

Keskusteluissa ja itseasiassa koko tarinassa esiintyy tasaiseen tahtiin Borderlandseista tuttu, kenties hieman synkkä ja sarkastinen, mutta ainakin itseeni vetoava huumori. Pidän siitä, että sitä ei joka käänteessä ojenneta sinulle hopealautasella, vaan ne täytyy tajuta. Toisaalta mikään ei ole liian yli hilseen lentävää sanakikkailua, vaan päinvastoin antaa mahdollisuuden monille hymähdellä ruudun toisella puolella. Monet hahmoista ovat värikkäitä ja mielenkiintoisia omilla tavoillaan, ja kunkin heistä on mahdollista osallistua läpän heittoon omilla tavoillaan.
Minä en ole ääneen nauraja. Naurahtelen keskusteluissa, toki, mutta kun kyse on vitseistä tai hauskoista jutuista, monesti vain korkeintaan hymähdän vaikka juttu hauska olisikin. Tales from the Borderlandsin aikana dotaspelrummet (= työhuone = tietokonehuone) kuitenkin tasaisin väliajoin kajahteli naurahduksia. Se on minulle merkki hyvin rakennetusta huumorista.

Grafiikat ovat jotain Telltalesin ja Borderlandsin sekoitusta, joka sopii minun silmilleni hyvin. Sarjakuvamainen toteutus on väririkas ja kylläinen olematta silti liian in-your-face. Peli sopii pelattavaksi pimeämmässäkin huoneessa ilman että täytyy ajoittain siristellä silmiään. Keskusteluissa tekstitys on mukavasti jokaisella hahmolla oman värinen, joka luo myös omanlaistaan tunnelmaa peliin. Päätöksiä tehdessä huomaat jo tekstistä, tekeekö päätöstä Rhys vai Fiona. Jos sitä ei siis kontekstista osaisi päätellä.

Miinusta peliin tulee viimeisistä chaptereista. Vaikka se pystyikin yllättämään (kts.Lue lisää, spoiler alert), se myös osasi olla edeltäviä chaptereitaan huomattavasti latteampi. Mielestäni viimeisessä jaksossa oli nähtävissä myös lieviä visuaalisia glitchejä, joita en ainakaan muista huomanneeni aiemmista chaptereista.

ALL IN ALL
Tales from the Borderlands on viihdyttävä tarinankerrontapeli, josta jää päällimäiseksi huvittunut ja kepeä olo. Peliaikaa tähän teokseen tuhlaantui Steam-kirjaston mukaan 12h. Kaksitoista tuntia, jotka mielelläni annoin tälle teokselle. Kenties voisin antaa toiset samanlaisetkin, mikäli jonossa ei olisi moooooontaa muutakin peliä. Kokeilemisen arvoinen peli niille, jotka pitävät Borderlandsista ja/tai tarinankerrontapeleistä! 8,5/10.

Oletteko te jo tämän pelin pelanneet, tai oletteko tätä pelaamassa? Minkälaisia fiiliksiä teille on syntynyt?


***
Koska haluamme pitää blogimme mahdollisimman lukijaystävällisenä ja mahdollisimman spoilervapaana...
SPOILER ALERT (Lue lisää, mikäli haluat nähdä loput tekstistä)
read more

Niinkuin täällä bloginkin puolella ollaan monesti todettu, on pelityylejä yhtä monta kuin pelaajiakin. Sama koskee pelaajien mieltymystä vaikeusasteiden kanssa.


Very easy - Easy - Normal - Hard - Expert - Master - Torment
Useat pelit tarjoavat pelikokemukselleen montaa eri vaikeustasoa, jotka määrittävät muun muassa tekoälyllä varustettujen vastustajien päihittämisen hankaluutta. Se siis vaikuttaa pelikokemukseen merkittävissä määrin. Ennen vanhaan peleillä oli ehkä nykypäivää vähemmän vaikeusasteita tarjottavanaan, mutta on ymmärrettävää, että pelaamisen suosion ja kohderyhmän laajetessa on annettava maksaville asiakkaille valinnanvapautta toteuttaa itseään siinä hetkessä eikä vasta sitten, kun peliä on hakattu puoli ikuisuutta. Toki vieläkin on paljon pelejä, joissa vaikeustaso on mitä on, eikä siihen juuri voi vaikuttaa - ja sekin on mielestäni rikkautta.

Osuva kuvaus pelin vaikeuden ja pelaajan taitotasojen suhteista pelin viihdyttävyyden kannalta.

KUKIN TAPLAA TYYLILLÄÄN:
Very easy - Easy
Helpoimpiin pelien vaikeusasteisiin turvautuvat useimmin ne, jotka vasta aloittelevat pelaamista, ovat epävarmoja kyvyistään tai jotka vain haluavat pelata päättömästi sen enempiä klikkauksiaan ja siirtojaan ajatellen ja analysoiden.
Lisäksi on olemassa niitä pelaajia, jotka syystä tai toisesta eivät pidä stressistä pelissään. Toisaalta ymmärrän heitä, sillä joskus, kun oma elämä heittää häränpyllyä ja stressiä on enemmän kuin yhden ihmisen niskoille soisi koskaan kasattavan, ei omasta hengestään taisteleminen hikiotsalla ole ehkä enää vapaa-ajan toivelistalla ensimmäisimpinä. Pelaamisen helppous antaa pakokeinon muuten sillä hetkellä tuskastuttavan vaikeasta elämästä.

Normal
Kun tarina kiinnostaa ja haluat saada pelistä paljon irti silti hikoilematta liiaksi.

Hard - Expert - Master
Kun tarina kiinnostaa edelleen, mutta normaalilla pelaaminen ei välttämättä esimerkiksi korkean taitotason vuoksi anna pelistä niin paljoa irti kuin mitä se parhaimmillaan voisi antaa.

Torment
Tätä pelaajaa kiinnostaa haaste. Kenties he pitävät Dark Soulsin tai Bloodbornen tyylisistä peleistä, joissa jokaista väärää painallusta rankaistaan lujasti. Kenties he ovat vain yksinkertaisen kokeneita peliurallaan, eikä alemmat taitotasot kykene heidän vaatimuksiinsa vastaamaan. Niin tai näin, yleensä heidät on varustettu jumalaisella kärsivällisyydellä. Samaa kohtaa voidaan hinkata useampi hetki uudelleen, tai yhteen hetkeen voidaan paneutua ajassa toisista mahdottomalta tuntuva aika.
Vaihtoehtoisesti vaikemmilla mahdollisilla vaikeustasoilla pelaavilla saattaa seistä pitkä liuta katselijoita dollarin setelit käsissään odottaen heidän mielestään hupaisia raivonpurkauksia, kuten vaikka Youtuben yksi kuuluisimmista pelaajista, Pewdiepie, on todistanut.

Wolfenstein

MITENKÄ SE MENI NOIN OMASTA MIELESTÄ?

Itselläni tuota lähes loppumatonta kärsivällisyyttä ei ole luomisen lottoarvonnassa jaettu, ja monet teistä sen tietävätkin, mikäli ovat tietoisia siitä mistä Ragequit on saanut nimensä. Pidän siitä, että peleissäni on haastetta, mutta toisaalta yhden kohdan hinkkaaminen yhä uudelleen ja uudelleen ei innosta. Minun aikani aktiivisena ihmisenä on myös tietokoneen äärellä rajattua, joten sen hetken, kun tuolinrähjälleni pääsen lössähtämään, vietän mielelläni ihan selkeästi asioissa edeten. :D En saa niin kovia kicksejä siitä että saan jonkun supervaikean tyypin alas, että jaksaisin panostaa vaikeusasteisiin NIIN paljoa. Yleensä pelaankin vaikeusasteiden määrästä riippuen joko ihan normaalilla tai sitten astetta paria normaalia hankalammalla tasolla. Sillä myöskään ihan leikiksi menevä läpijuoksu ei miellytä.

Toinen käytännön esimerkki vaikeustasoeroista on pikkuveljeni Jermu. Jermu edustaa sitä toista vaikeusaste-spektrin ääripäätä. Pelit pelataan vaikeusasteista haastavimmalla ja mielellään jo ensimmäisellä pelikerralla. Toki Jermulla on myös minua enemmän touchia pelaamisen suhteen ja hän oikeasti osaa sen taidon, mutta kyllä hälläkin kärsivällisyyttä koetellaan, kun esimerkiksi Falloutin ensimmäistä Deathclawia tämä hakkasi loppuun rengasraudalla lähes puolituntia.
Pieni yhteentörmäys meidän mieltymyksillämme on ollut, sillä viime aikoina olemme yhdessä pelanneet Diablo III:sta. Jermu pelaisi mielellään uusilla hahmoilla alusta saakka Torment VI:lla, kun taas minä yleensä aloittelen aivan alussa korkeintaan Masterilla tai Torment I:llä. Henkkoht tykkään siitä, että pääsen etenemään nopeasti senkin kustannuksella, että legendaarisia droppeja tulee hieman harvemmin, mutta Jermun kanssa päädymme kuitenkin hakkaamaan samaa Rift Guardiania komean vartin verran. Uh äh. Kaikkea sitä tekee peliseuran eteen.

Plague Inc.

Tietenkin parhaimmillaan sama pelaaja edustaa pelaamisellaan vaikeusasteiden spektrin jokaista väriä riippuen sen hetkisen. Joskus pelaaja heittää lekkeriksi valitsemalla mahdollisimman helppoa ja hyödytöntä pelaamista, kun taas joskus se lekkeriksi heittäminen tarkoittaa sitä, että pelimaailman hautuumaalla tavataan herra Kuolemaa useammin kuin allekirjoittaneella riittäisi koskaan kärsivällisyys. Paljon varmasti kukin meistä peilaa sitä omaa stressitasoaan todellisuuden parissa.

Millä vaikeustasoilla te yleensä pelaatte ja miksi?



P.S. Erityishuomiona ovat PvP-tyyliset MOBAt ynnä muut pelit, joissa vastapuoli määritellään pelattujen pelien ja niissä suoriutumisen mukaan - näin sinulla on aina oman tasoista vastusta saatavilla. PAITSI jos pelaat kavereidesi kanssa, jotka ovat oikeasti hyviä, jolloin sinut saatetaan heittää käytännössä aseettomana leijonia kuhisevalle areenalle. Mutta mitäpä sitä ei tekisi peliseuran eteen. read more

Genrenä storytelling on aika monesti hypännyt esiin RAGEQUITissa. Monelle lähes elokuvamaiset tarinankerronta -pelit eivät ajatuksena sytytä, eikä sen vuoksi monille peleille tule ehkä uhrattua (ainakin minun mielestäni) niiden ansaitsemaa hetkeä todistaakseen itsensä. Niitä ajatellaan liian hidastempoisina, ja monesti koetaan turhauttavana nämä niin sanotut pelaajan valinnat, joita on kritisoitu moneen otteeseen mitättömiksi tarinan hienosäädöiksi.

Nyt Steam tarjoaa jotain, jonka ajattelin jääneen jonnekkin 1990- ja 2000-luvun puoliväliin... nimittäin demon! Tai en minä tiedä, oletteko te kovastikin nähneet peleistä demoja pyörimässä? Olenko minä vain vähän ummikko tässä asiassa, kun sanon että nykyään tuntuu, että pelit ostetaan ihan vain trailereiden ja kavereiden suositusten perusteella, eikä demoja juuri esiinny? - Miten vain, nyt Steamin valikoimista saa demoversion Square Enixin tarinankerronta-peli Life is Strangesta.

Life is Strange esiintyi täällä ensimmäisen kerran kunnolla tässä postauksessa. Joten mikäli demo ajatuksena jo vähän houkuttelisi, mutta haluat pikaisen kertauksen siitä, mistä pelissä olikaan kyse, lukaisepa em.teksti.

Käykääpä antamassa tälle pelille vähän aikaanne ja aivan vähän rakkauttanne, niin ehkä pelivalikoimanne on tulevat täydentymään vielä yhdellä pelillä? Allekirjoittanut suosittelee. (: read more

Meillä oli eilen avopuolison kanssa pientä ja mukavaa yhteistä tekemistä, kun viimein saatiin aikaan vaihtaa koneeseeni avokin vanha näytönohjain ja virtalähde. (Koska olen köyhä opiskelija, tyydyn käytettyyn, kunhan on parempi.) Vaihdettiin siis entinen näyttis vanhempaan, mutta kolmasosan tehokkaampaan ja samalla hieman tehokkaampi (lue: virtasyöpömpi) virtalähde.

Pientä mutkaa matkaan aiheutti koteloon jostain syystä ympätty ylimääräinen metalliteline, mikä lie kiintolevyteline olevinaan, joka tukevasti napotti isomman näyttiksen tiellä. Siinä sitä aikamme ihmeteltiin kun oli vielä niin tukevasti pultattu kiinni koteloon ja päätettiin että tämähän ei meidän asennusprojektia estä! Siinä sitten kahden ihmisen voimin ängettiin, sahattiin, väännettiin ja vetkutettiin aikamme, mutta irtosihan se!

Tässä pari otosta näytiksi siitä, kuinka meillä koneita tuunataan. Oikeilla välineillä tietenkin! (Meillä on aiemmin mm. sahattu liian ison tuulettimen takia kotelon runkoon "lisäreikä"... En minä, mutta tuo toinen...)

Irtoshan se saatana viimesellä!

Oikeilla välineillä onnistut aina!

Tällänen siitä nyt sitten tuli.

Mutta hurraa! Kone edelleen toimii ja  nyt voin alkaa rasittaa sitä Skyrimin grafiikkamodeilla!

Mottomme on jatkossakin: Jos se toimii, se on tehty oikein.

read more

1,9 tunnin pelisessio Diablo III:sta

IOGraphica on pienoissovellus tietokoneelle, jonka avulla voit seurata hiiren klikkauksia ja käyttöä ruudulla esimerkiksi eri pelien aikana. Itse he kuvaavat sovellusta seuraavasti: "an application that turns mouse movements into modern art."

Mitä hyötyä sovelluksesta on? - Ei yhtään mitään. Se on täysin turha ja tarpeeton lisäke koneelle ja taas yksi asia, joka voisi taustalla pyöriä. Mielenkiintoista on nähdä millaista eroa on eri peleillä, mutta toistaiseksi en ole kerennyt töiden ja Falloutin lisäksi hirveästi koneella pelata. Nyt otan kuitenkin asiakseni asettua empiiriseksi tutkijaksi koskien pelien hiiriaktiviteettia koskevissa käyttäytymismalleissa, ja luon tänne blogiin taidegallerian siitä, kuinka rannekanavan oireyhtymä saadaan aikaiseksi pelaamalla. :D (No siis en oikeasti ole mitään sellaista sairastanut, mutta mahdollistahan se aina hiirtä kovasti käyttävälle on)

Olen siis elossa ja blogi on mielessä! :D read more

Terveysteemalla jatkettakoon kun Lil'n'yellow ehti käytännössä terveys-aiheesta oman merkintänsä julkaisemaan.

Tämän blogimerkinnän tarkoitus ei missään tapauksessa ole moralisoida tai nillittää kenellekään ruumiinsa käyttötavoista ja siitä miten pelaaminen on paha, paha, PAHA! Tarkoitus on vain muistuttaa kaikkia hienoja pelaajatovereita siitä, että älkää tinkikö liikaa omasta terveydestänne peliharrastuksen (tai minkään muunkaan terveydelle haitallisen) vuoksi.

Ajatus tästä merkinnästä lähti vireille jo viime kesänä, mutta suoraan sanottuna olin niin poikki etten saanut aikaan tätä merkintää ikinä tehdä. Nyt kun elämä on alkanut taas kaikin puolin voittaa, on aika tällekin.

Ajatus, kuten useimmiten, lähti omasta kokemuksesta. Itselläni kaikki alkoi reilu vuosi sitten opinnäytetyön tekemisestä. Pitkiä aikoja koneella ensin opinnäytetyön parissa, sitten illalla "vain yksi" Dota kavereiden kanssa, josta äkkiä tulikin pari enemmän, laimilyöty liikunta, alttius päänsäryille ja migreeneille sekä jännitysniska. Lisätään soppaan vielä järkyttävä määrä stressiä. Valmistumisen jälkeen jäin lähes viideksi kuukaudeksi työttömäksi, ja tänä aikana päivät koostuivat taas pääasiassa koneella istuessa, töitä etsien, hakemuksia raapustellen ja tietenkin pelaten. Eikä unohdeta sitä stressiä vieläkään. Maaliskuun lopussa tämä kaikki viimein kostautui; epämääräisiä, aiemmasta poikkeavia päänsärkyjä, näköhäiriöitä, kasvojen tuntohäiriöitä ja kipuja, huimausta, pahoinvointia. Tätä kesti vaihtelevasti maaliskuun lopusta käytännössä heinäkuulle, jona aikana ehdin juosta lääkäreillä, tutkimuksissa ja fysioterapeuteilla enemmän kuin tarpeeksi. Pääni kuvattiin magneetissa, otettiin selkäydinpunktiota ja viimein useamman pyynnön jälkeen kuvattiin kaularanka. Lopputulos: todennäköisimmin aiemmasta muuttunut migreeni, jännitysniska ja oiennut kaularanka. Tänä ongelma-aikana lopetin pelaamisen käytännössä kokonaan. En uskaltanut enää istua koneella ja välttelin puhelimen käyttöä muuhun kuin tarpeelliseen. Tämä ehkä auttoi hieman asiaa, mutta kesän työt erittäin selkää ja niskaa rasittavassa työssä taas ei auttanut. Kesä oli tuskaa. Alkuun oireilu lamautti; olihan se pelottavaa oireilua aiemmin niin terveelle nuorelle ihmiselle, eikä kukaan osannut antaa syytä. Kuitenkin fysioterapeutit ja kanssaeläjät saivat pikkuhiljaa minut itsenikin vakuuttuneeksi että syy voi todellakin olla lihaksissa, ryhdissä ja kropan väärässä käytössä. Aloin saamaan hyviä harjoitusohjeita ja lisättyä taas liikuntaa. Turhauttavaa se tosin oli. Hidasta ja takapakkeja tuli usein. Mutta ajan kanssa tilanne korjautuu. Olo paranee, tuntohäiriöt häviävät, päänsäryistä tulee harvempia. Elämä voittaa taas! En halua kokea tätä uudelleen enää.

Sitä ei uskoisi, kuinka lihasperäiset pikkuongelmat voivat kasaantuessaan poikia isoja ongelmia. Kesän ja syksyn olen joutunutkin tekemään todella paljon työtä tilanteen korjaamiseksi ja joutunut käyttämään paljon rahaa fysioterapiaan ja hierontoihin. Tilanne korjaantuu, mutta edelleen niska ja pää muistuttavat herkästi, jos koneella asento on huono, on istunut liikaa tai jättänyt liikkumatta. Tästä vahingosta nyt viisastuneena haluankin muistuttaa teitä muitakin pitämään itsestä huolta. Toki jokaisen vartalo on erilainen, kuin myös elämäntilanteet, jotka ehkä minunkin tilanteessani ovat edesauttaneet ongelmien syntymistä (eikä edes puhuta siitä sopasta mitä juuri tähän väliin päätti sotkea diagnoosia odottava, hoitamaton keliakiani). Valitettavasti vain terveyttää oppii arvostamaan vasta silloin, kun sen kanssa ilmenee ongelmia, ja ymmärrettävästi se ennaltaehkäisy ei tunnu koskevan itseä ennen kuin kroppa tekee tenän. Etenkin meillä nuorilla ihmisillä on taipumusta tähän.

Esimerkkinä huonon ryhdin vaikutuksista useampi on varmaan nähnyt alla olevan kuvan Hansrajkin tutkimuksesta, jossa laskettiin huonon päänasennon aiheuttavan pahimmillaan yli 27 kilon ylimääräisen rasituksen rintarangalle. Voitte kysyä fysioterapeuttisista yksityiskohdista tarkemmin pieneltä keltaiselta blogi-kollegalta, mutta se on paljon se. Pitkällä tähtäimellä muutokset rangassa ovat ikävät, mutta onneksi vältettävissä. Sillä ON merkitystä kuinka näyttönsä asettelee ja istuu, vaikka tiedän kyllä kuinka vaikeaa sitä oikeaa ryhdikästä asentoa on pitää. Myös pelaamisen ja koneella työskentelyn tauottaminen, sekä verryttely ja venyttely unohtuvat helposti kun hyvä peli imaisee sisäänsä tai on kiire työskennellessä.

HANSRAJ K, 2014. Assessment of Stresses in the Cervical Spine Caused by Posture and Position of the Head.

Ongelman merkityksen tajuaminen ja oman toimintansa tiedostaminen ovat kuitenkin avain asioiden korjaamiseen. Kun vain on viitseliäisyyttä ja kiinnostusta omaa tämän hetkistä ja tulevaa terveyttä kohtaan, voi valinnoillaan tehdä kauas kantoisia ratkaisuja. Ymmärrettävästi kaikkia ei kuitenkaan kiinnosta esim. liikunta. Toiset eivät koe saavansa siitä mielihyvää tai hyötyä. Ei sekään ole väärin. Jo ergonomisilla valinnoilla työskentelypisteessään saa kropan kuormitusta vähennettyä. Eikä liikunnan tarvitse olla kahden tunnin hikilenkki tai punttitreeni kuudesti viikossa. Jo päivittäin muistettu lyhytkin verryttely aika ajoin on jotain.

Oma tavoitteeni tälle vuodelle onkin kaiken kiireenkin keskellä ottaa aikani liikunnalle ja lihaskunnon ylläpitämiselle, muistaa tauottaa koneella istumista ja käyttää kehoani siihen, mihin se on tarkoitettu; liikkumiseen. Tämä valitettavasti tarkoittaa myös sitä, että pelaaminen harrastuksena jäänee vähemmälle (ja näin ollen kirjoittelemisen aiheet). On se kuitenkin sen arvoista.

Koettekos lukijat pelaamisesta olevan terveydellenne haittaa? Ärsyttääkö terveyspaasaus? Olenko nyt terveysnatsi?

Tälläisestä vois olla hyvä aloittaa

read more