Luulin jo päässeeni eroon pahasta tavastani kirota pelatessani kuin pahainen esiteini, mutta toissapäivänä totesin olevani vielä pahasti keskeneräisellä matkalla määränpäähäni. Pelasin siis Doritos Crash Course 2:sta Xboxilla avokkini kanssa ja tätä vastaan, samalla kuulostaen siltä, että sieluun sattuu enemmän kuin loppujen lopuksi sattuikaan.

CC2:n saa boxilleen ilmaiseksi kaikki XboxLiven Gold-jäsenet. Pelihahmona toimivat xbox avataret, ja pelin idea on vanha kunnon tasohyppely-kilpajuoksu. Siis se voittaa, joka nopeimmin juoksee esteradan läpi. Yksinkertaista, mutta sangen viihdyttävää. Haastetta hyppelyyn saadaan liikkuvilla esteillä ja esimerkiksi sillä, että jos juoksee tarpeeksi kauan sprinttaillen, kaatuu. Kenttien sujuva läpäisy vaatii myös sulavaa näppäintyöskentelyä, sillä seinältä seinälle hyppely ei onnistu ilman oikeita ajoituksia.

Minun kiroaminen ei yleensä liity siihen, ettenkö nauttisi pelistä, vaan siihen, että turhaudun omasta kyvyttömyydestäni. CC2:n kohdalla se tarkoittaa sitä että en voita avokkiani. On turhauttavaa että vaikka johtaisin häntä puolella kentän mitalla, lopussa tulee joku este, joka rikkoo flowni ja mestarillinen parkour-ninjani jumittuu hyppimään paikoillaan. Kohta huomaan, että olen jo kolme minuuttia hangannut samaa kohtaa, ja avokkini on päässyt jo hyvän aikaa sitten maaliin. Vitpersaa---! -huudot täyttävät olohuoneen ja VAS-vitutuskäyrä nousee ennenkuulumattomiin lukemiin. Lopulta pääsen maaliin: Otetaanko toinen?

Hyppyä ja sprinttiä ja hyppyä ja liukua!

CC2:ssa voi pelata 2-4 pelaajaa toisiaan vastaan offlinessa ja netin kautta saat lisävastusta tuntemattomista pelaajista. Pientä miinusta paikalliseen moninpeliin tulee siitä, että vastapelaajat näkyvät omalla ruudunpätkällä vain haamuina, eikä mitään kikkailuja voi harrastaa heidän kiusakseen.
Kenttiä on yhteensä melko rajatut 35, jotka avautuvat moninpeliin singleplayn kautta. Kenttien melko vähäinen määrä kompensoituu kuitenkin sillä, että yhtä kenttää saa hangata useamman kerran, että pelaamista voi sanoa sulavaksi.

Näinkin voi käydä.

Avokkini kyllästyessä Laraan ja valon vartijaan ja minun ollessa loppumattoman vastahankainen Änärin pelaamisen suhteen, voi vain toivoa, että CC2:sta tulisi uusi parisuhdepeli. Tämä tosin vaatii pitkälti sen, että opin olemaan ihmisiksi suuni kanssa, tai että avokilla on tarpeeksi hyvä päivä, jotta tämä jaksaa kuunnella loppumatonta sonnan tulvaa, jota sohvalta lentää ilmoille. Jospa kokeilisimme sitä ensimmäistä vaihtoehtoa, eh?

Miksi ostaa pelejä, kun niitä voi lainata kaverilta? Niinhän se toimii pelikonsoleilla ja CD-/DVD-kiekkojen kanssa tietokoneellakin. Steam on ollut aina kätevä pelialusta, jolla pelit kulkevat mukanasi koneelta toiselle, eikä turhaa materiaa varsinaisesti kerry, mutta pelien lainailu ei ole tätä päivää ennen onnistunut.

Pääsin mukaan Steamin Family Share-betaan, jossa leikitellään ajatuksella pelien lainaamisesta kaverilta kaverille. Käytännössä pelien jakamiseen tarvitsee jonkun läheisen, jolla on Steam ja joka on suostuvainen jakamaan omat pelinsä sinun käyttöösi. Minulla tähän rooliin astui, kukas muukaan kuin pieni vellokseni. Sen lisäksi teidät pitää olla kutsuttu betaan, johon voi osallistua liittymällä Steamin Family Share-beta -ryhmään. Betajäsenyyden saatuasi myönnät kaverisi tietokoneelle luvan hyödyntää myös sinun pelejäsi lähettämällä requestin tilien jakamiseen tietokoneellasi. Toinen keino on antaa kaverisi kirjautua tietokoneellesi ja myöntää asetuksien kautta pääsyn koneellasi hänen peleihinsä. Ta-daa, hyvällä tuurilla pelisi

 Steam-kirjastossasi ovat moninkertaistettu. Minun kohdallani se tarkoitti kirjaimellisesti yli kymmenkertaistamista, kun 16 pelini lisäksi pääsen pelaamaan pikkuveljeni reilua 170:tä peliä. Tarvitsen vain asentaa veljeni tililtä pelin koneelleni, jolloin se on myös minun pelattavissani.

Loogisena miinuspuolena Family Sharessa on pelien pelaaminen vain yhdellä tilillä kerrallaan. Jos siis ette molemmat omista omia kopioitanne LEGO LotRista, ei moninpelaaminen onnistu. Pelin haltijalla on myös ensisijainen oikeus pelata omia pelejään, ja aloitettuaan pelin pelaamisen, vierailija saa viisi minuuttia aikaa päättää sessionsa ja tallentaa pelinsä, tai ostaa se omakseen. Meillä tästä ei ole ollut ongelmaa vielä toistaiseksi, mutta uskon kyllä, että tästä selviäisimme kunnialla. Onhan kuitenkin muistettavissa, että minä vain lainaan pelioikeuksia itselleni.

Kiitos Family Sharen, nyt minulla on testattavaa materiaalia sellaisistakin peleistä, joihin en välttämättä olisi ennen edes vilkaissut: raha ja lailliset oikeudet nyt löytyvät, saman kun voisi sanoa vielä ajasta, niin blogi saataisiin taas kukoistamaan. Tällä hetkellä toisella testauskierroksella on Skyrim, jota joskus aikaisemmin testailin, mutta en ihastunut, ja toivonkin, että nyt jos saan annettua sille aikaa ja armoa, voi avokilleni koittaa Dota-leskeyden sijasta Skyrim-leskeys. Tön tön töö, stay tuned!

Kuten olen jo aikaisemmin maininnut, tasaisin väliaijoin minulle iskee wowi-ikävä. Pahinta se on syksyisin, sillä aloitin virallisella serverillä pelaamisen syksyllä 09 (Sitä ennen pelasin WoWia yksityisellä serverillä, Worlds of Wondersilla.). 

Yleensä ikävä rajoittuu lähinnä vain Battlegroundeihin (PvP) tai questaamiseen (tehtävien tekemiseen) jollain tietyllä alueella. Eri alueisiin liittyy erinäisiä muistoja ja tunnemuistoja, joiden vaaliminen on minunlaiselleni nostalgiapöllölle on rauhoittavaa. Kaikista useimmin ikävä iskee Westfalliin, Duskwoodiin ja Zangarmarshiin. Hassua sinänsä, sillä etenkin Zangarmashista halusin mahdollisimman nopeasti vain eroon ja eteenpäin. hahaa

Kaikista eniten kaipaan kuitenkin BG:itä. Sinänsä pääsen PvP:ttämään Dota2ssa niin paljon kuin vain haluan, mutta pelit ovat niin erilaisia, etteivät ne vastaa toisiaan. WoWin BGissä sekin on kaivattavaa, että olin niissä oikeasti hyvä ja pärjäsin niissä. Mikäli pääsin olemaan mukana pelin alusta alkaen (Wowissa voit liittyä BG:en kesken kaiken, mikäli joku tippuu pois), olin usein ainakin viiden kärjessä tehdyn damagen, killing blowien ja/tai mukana olleiden tappojen määrässä. 

Teh most killing blows Strand of Ancientsissa

DPS-mittari Tol Baradista

Pelin alkua odotellessa (Eye of the Storm)

Ainoa asia, johon olisin kaivannut parannusta sillä määrällä pelaamista, mitä minä tein, oli seuran määrä. Vaikka olin killassa, ja vaikka olin serverillä, jossa minulla oli irl-kavereita, suurimman osan ajasta vietin yksin. Parhaimmat pelikaverit WoWissa olivat pikkuveljeni (Zoraktar - hunter) ja avokkini serkku (Bolrock - deathknight), joiden kanssa silloin tällöin pääsin instanceihin ja BG:in. Jos meidät päästettiin pikkuveljeni kanssa irti samassa BG:ssä, tulos oli yleensä harvinaisen hyvä.

Kaikesta huolimatta minulla EI ole pienintäkään aikomusta lähteä takaisin WoWin pariin. Mists of Pandarianin mukana tulleet suuremmat muutokset (esim. talent-tree) eivät houkuta, eikä se jo aiemmin mainitsemani jatkuva gearin perässä juokseminen houkuta. Mutta saahan sitä aina muistella? Aye?

Hävettää, miten huonolle hoidolle pieni hoidokkimme (siis Ragequit) on jäänytkään. Voi pientä. 57 tuntia ylitöitä kolmessa viikossa käärineenä voin kuitenkin sanoa, että ehkä tämä hiljaisuus voidaan hyväksyä. Siis jos se vain on satunnaista. Tapahtuu vain hyvin harvoin. Ja tarpeeksi pienissä määrin.

Netti saatiin villa Resiinaan kuuden viikon netittömyyden jälkeen, juuri kun pääsin töihin (enkä siis voinut enää täysipäiväisesti hyödyntää sitä).

Pimeät illat, ilma alkaa kylmetä ja kaikista on kivaa istahtaa sisällä ruudun ääreen (olkoon se tv tai tietokone). Näin syksyn tullen usein huomaankin, että kirjautuessani Steamiin, kirjautuneena on myös tusina muita Dotan pelaajia, osa jo kenties työn touhussa. Sanotaan, että noin vuosi sitten samaan aikaan sai työskennellä, että sai viiden hengen tiimin pystyyn, kun taas nykyisin tuntuu että on pakko jakaa porukkaa kahtia pienempiin ryhmiin ylitarjonnan vuoksi. Meitä saattaa helposti olla kahdeksan, jotka haluaisivat sillä hetkellä pelata, eikä ketään juurikaan kiinnosta pelata kavereita vastaan lobbyssa. Toisaalta on hienoa, että tiimiä ei tarvitse etsimällä etsiä, mutta sitten taas...

...pahinta on, että halukkaita pelaajia on kuusi. Dotassahan siis pelataan viiden hengen ryhmissä. Edelleen kaikista parasta on pelata tiimissä, jossa kukaan ei ole randomi (siis ulkopuolinen, siis joku joka on samalta serveriltä arvottu mukaan ryhmään). Tässä tilanteessa haluaisi siis vain kylmäverisesti jättää yksi kaveri oman onnensa nojaan, mutta moraalinen ongelmahan siitä tulee. Kukaan ei halua omalle kohdalleen sitä, että sinut jätetään yksin dotaamaan muiden viettäessä aikaa ryhmässä. Ei kukaan.

Ongelmat kullakin.