Telltale Gamesin uusimpia pelejä edustaa Tales from the Borderlands, jonka viisi episodia julkaistiin aikavälillä 25.11.2014 - 21.10.2015. Itse olin mukana menossa apauttiarallaa ensimmäisestä kuukaudesta lähtien, mutta sain viimeisen chapterin ja samalla koko pelin pelattua läpi vasta tänään (31.1.2016).

Telltalesin tutulla kaavalla mennään: tarinaa kerrotaan tekemällä päätöksiä hahmojen reaktioilla, ja ne edelleen vaikuttavat siihen, mikä lähestymistapa onnistuu sankariemme tulevissa kanssakäymisissä. Periaatteessa peliä katsotaan kuin koko illan elokuvaa, joskin ajoittaiset "reagoi-painamalla-oikeaa-nappia"-tilanteet pitävät pelaajan näpyttimet tiukasti kiinni ohjaimessa.

Esittelyn pohjaksi alle oleva traileri:



Tales from the Borderlandsissa pelaaja etenee siis kahden sankarin, Fionan ja Rhysin, tarinassa tehden itse päätökset heidän luomiinsa suhteisiin ja päätöksiin. Lähes koko peli on takautuvaa muisteloa, kun pelin alussa molemmat kaapannut mysteerinen naamiohenkilö kiristää kaksikon kertomaan tarinansa. Siis tarinaansa, jonka sinä heille kerronnan edetessä luot. Pelin loppupuolella pääsemme toki jatkamaan siitä mistä aloitettiin, ja saamme oikeasti jännätä sitä, miten tulevaisuus muovautuu näille kahdelle.

Melko rajattuna pysyvä maailman tutkiminen pitää tarinan jatkuvasti käynnissä, eikä maailmakaan ole muulle kuin tarinalle rakennettu. Hommat siis oikeasti etenevät, eikä TOFBia pelatessa tapahdu samanlaista maailmaan unohtumista kuin vaikka Fallout 4:ssa, jossa varsinainen päätehtävä ja samalla kadonnut poikasi saattaa unohtua päiviksi sarjakuvakirjojen metsästämisen ja ghoulien siivoamisen tieltä. Tämä tarkoittaa niin tunnelman ylläpitoa kuin sitä, että Tales of the Borderlandsiin ei tule ajallisesti upotettua puolta elämäänsä.

Keskustelu ja päätökset hoidetaan Telltale Gamesin hyväksi todetulla taktiikalla. Sinulla on tietty aika vastata kysymyksiin tai reagoida asioihin. Yleensä vaihtoehtoja on kahdesta neljään, ja tiettyihin hahmoihin vetoaa tietyn tyyliset vastaukset. Kaikki eivät arvosta vitsailua ja toisia tympii vakavamielinen keskustelu. It's up to you, mitä hahmo päästää suustaan.
Tales from the Borderlands yllätti positiivisesti sillä, että yhdessä vaiheessa oli todella selkeää, että miten peliään oli pelannut ja suhteensa muihin hahmoihin pohjustanut. Mutta kuten aina, varsinaisen päätösten vaikuksen pelinkulkuun ja tarinaan näkisi vasta toisella pelikerralla. Hyvin tehdyssä pelissä päätösten syy-seuraus-suhdetta ei huomaa tarinasta, mutta tokikin kaiken "päätösten mitättömyys"-spekulaatioiden vuoksi sitä on skeptinen. Ehkä jonain päivänä otan asiakseni pelata tämänkin pelin uudelleen läpi.

Keskusteluissa ja itseasiassa koko tarinassa esiintyy tasaiseen tahtiin Borderlandseista tuttu, kenties hieman synkkä ja sarkastinen, mutta ainakin itseeni vetoava huumori. Pidän siitä, että sitä ei joka käänteessä ojenneta sinulle hopealautasella, vaan ne täytyy tajuta. Toisaalta mikään ei ole liian yli hilseen lentävää sanakikkailua, vaan päinvastoin antaa mahdollisuuden monille hymähdellä ruudun toisella puolella. Monet hahmoista ovat värikkäitä ja mielenkiintoisia omilla tavoillaan, ja kunkin heistä on mahdollista osallistua läpän heittoon omilla tavoillaan.
Minä en ole ääneen nauraja. Naurahtelen keskusteluissa, toki, mutta kun kyse on vitseistä tai hauskoista jutuista, monesti vain korkeintaan hymähdän vaikka juttu hauska olisikin. Tales from the Borderlandsin aikana dotaspelrummet (= työhuone = tietokonehuone) kuitenkin tasaisin väliajoin kajahteli naurahduksia. Se on minulle merkki hyvin rakennetusta huumorista.

Grafiikat ovat jotain Telltalesin ja Borderlandsin sekoitusta, joka sopii minun silmilleni hyvin. Sarjakuvamainen toteutus on väririkas ja kylläinen olematta silti liian in-your-face. Peli sopii pelattavaksi pimeämmässäkin huoneessa ilman että täytyy ajoittain siristellä silmiään. Keskusteluissa tekstitys on mukavasti jokaisella hahmolla oman värinen, joka luo myös omanlaistaan tunnelmaa peliin. Päätöksiä tehdessä huomaat jo tekstistä, tekeekö päätöstä Rhys vai Fiona. Jos sitä ei siis kontekstista osaisi päätellä.

Miinusta peliin tulee viimeisistä chaptereista. Vaikka se pystyikin yllättämään (kts.Lue lisää, spoiler alert), se myös osasi olla edeltäviä chaptereitaan huomattavasti latteampi. Mielestäni viimeisessä jaksossa oli nähtävissä myös lieviä visuaalisia glitchejä, joita en ainakaan muista huomanneeni aiemmista chaptereista.

ALL IN ALL
Tales from the Borderlands on viihdyttävä tarinankerrontapeli, josta jää päällimäiseksi huvittunut ja kepeä olo. Peliaikaa tähän teokseen tuhlaantui Steam-kirjaston mukaan 12h. Kaksitoista tuntia, jotka mielelläni annoin tälle teokselle. Kenties voisin antaa toiset samanlaisetkin, mikäli jonossa ei olisi moooooontaa muutakin peliä. Kokeilemisen arvoinen peli niille, jotka pitävät Borderlandsista ja/tai tarinankerrontapeleistä! 8,5/10.

Oletteko te jo tämän pelin pelanneet, tai oletteko tätä pelaamassa? Minkälaisia fiiliksiä teille on syntynyt?


***
Koska haluamme pitää blogimme mahdollisimman lukijaystävällisenä ja mahdollisimman spoilervapaana...
SPOILER ALERT (Lue lisää, mikäli haluat nähdä loput tekstistä)
read more

Niinkuin täällä bloginkin puolella ollaan monesti todettu, on pelityylejä yhtä monta kuin pelaajiakin. Sama koskee pelaajien mieltymystä vaikeusasteiden kanssa.


Very easy - Easy - Normal - Hard - Expert - Master - Torment
Useat pelit tarjoavat pelikokemukselleen montaa eri vaikeustasoa, jotka määrittävät muun muassa tekoälyllä varustettujen vastustajien päihittämisen hankaluutta. Se siis vaikuttaa pelikokemukseen merkittävissä määrin. Ennen vanhaan peleillä oli ehkä nykypäivää vähemmän vaikeusasteita tarjottavanaan, mutta on ymmärrettävää, että pelaamisen suosion ja kohderyhmän laajetessa on annettava maksaville asiakkaille valinnanvapautta toteuttaa itseään siinä hetkessä eikä vasta sitten, kun peliä on hakattu puoli ikuisuutta. Toki vieläkin on paljon pelejä, joissa vaikeustaso on mitä on, eikä siihen juuri voi vaikuttaa - ja sekin on mielestäni rikkautta.

Osuva kuvaus pelin vaikeuden ja pelaajan taitotasojen suhteista pelin viihdyttävyyden kannalta.

KUKIN TAPLAA TYYLILLÄÄN:
Very easy - Easy
Helpoimpiin pelien vaikeusasteisiin turvautuvat useimmin ne, jotka vasta aloittelevat pelaamista, ovat epävarmoja kyvyistään tai jotka vain haluavat pelata päättömästi sen enempiä klikkauksiaan ja siirtojaan ajatellen ja analysoiden.
Lisäksi on olemassa niitä pelaajia, jotka syystä tai toisesta eivät pidä stressistä pelissään. Toisaalta ymmärrän heitä, sillä joskus, kun oma elämä heittää häränpyllyä ja stressiä on enemmän kuin yhden ihmisen niskoille soisi koskaan kasattavan, ei omasta hengestään taisteleminen hikiotsalla ole ehkä enää vapaa-ajan toivelistalla ensimmäisimpinä. Pelaamisen helppous antaa pakokeinon muuten sillä hetkellä tuskastuttavan vaikeasta elämästä.

Normal
Kun tarina kiinnostaa ja haluat saada pelistä paljon irti silti hikoilematta liiaksi.

Hard - Expert - Master
Kun tarina kiinnostaa edelleen, mutta normaalilla pelaaminen ei välttämättä esimerkiksi korkean taitotason vuoksi anna pelistä niin paljoa irti kuin mitä se parhaimmillaan voisi antaa.

Torment
Tätä pelaajaa kiinnostaa haaste. Kenties he pitävät Dark Soulsin tai Bloodbornen tyylisistä peleistä, joissa jokaista väärää painallusta rankaistaan lujasti. Kenties he ovat vain yksinkertaisen kokeneita peliurallaan, eikä alemmat taitotasot kykene heidän vaatimuksiinsa vastaamaan. Niin tai näin, yleensä heidät on varustettu jumalaisella kärsivällisyydellä. Samaa kohtaa voidaan hinkata useampi hetki uudelleen, tai yhteen hetkeen voidaan paneutua ajassa toisista mahdottomalta tuntuva aika.
Vaihtoehtoisesti vaikemmilla mahdollisilla vaikeustasoilla pelaavilla saattaa seistä pitkä liuta katselijoita dollarin setelit käsissään odottaen heidän mielestään hupaisia raivonpurkauksia, kuten vaikka Youtuben yksi kuuluisimmista pelaajista, Pewdiepie, on todistanut.

Wolfenstein

MITENKÄ SE MENI NOIN OMASTA MIELESTÄ?

Itselläni tuota lähes loppumatonta kärsivällisyyttä ei ole luomisen lottoarvonnassa jaettu, ja monet teistä sen tietävätkin, mikäli ovat tietoisia siitä mistä Ragequit on saanut nimensä. Pidän siitä, että peleissäni on haastetta, mutta toisaalta yhden kohdan hinkkaaminen yhä uudelleen ja uudelleen ei innosta. Minun aikani aktiivisena ihmisenä on myös tietokoneen äärellä rajattua, joten sen hetken, kun tuolinrähjälleni pääsen lössähtämään, vietän mielelläni ihan selkeästi asioissa edeten. :D En saa niin kovia kicksejä siitä että saan jonkun supervaikean tyypin alas, että jaksaisin panostaa vaikeusasteisiin NIIN paljoa. Yleensä pelaankin vaikeusasteiden määrästä riippuen joko ihan normaalilla tai sitten astetta paria normaalia hankalammalla tasolla. Sillä myöskään ihan leikiksi menevä läpijuoksu ei miellytä.

Toinen käytännön esimerkki vaikeustasoeroista on pikkuveljeni Jermu. Jermu edustaa sitä toista vaikeusaste-spektrin ääripäätä. Pelit pelataan vaikeusasteista haastavimmalla ja mielellään jo ensimmäisellä pelikerralla. Toki Jermulla on myös minua enemmän touchia pelaamisen suhteen ja hän oikeasti osaa sen taidon, mutta kyllä hälläkin kärsivällisyyttä koetellaan, kun esimerkiksi Falloutin ensimmäistä Deathclawia tämä hakkasi loppuun rengasraudalla lähes puolituntia.
Pieni yhteentörmäys meidän mieltymyksillämme on ollut, sillä viime aikoina olemme yhdessä pelanneet Diablo III:sta. Jermu pelaisi mielellään uusilla hahmoilla alusta saakka Torment VI:lla, kun taas minä yleensä aloittelen aivan alussa korkeintaan Masterilla tai Torment I:llä. Henkkoht tykkään siitä, että pääsen etenemään nopeasti senkin kustannuksella, että legendaarisia droppeja tulee hieman harvemmin, mutta Jermun kanssa päädymme kuitenkin hakkaamaan samaa Rift Guardiania komean vartin verran. Uh äh. Kaikkea sitä tekee peliseuran eteen.

Plague Inc.

Tietenkin parhaimmillaan sama pelaaja edustaa pelaamisellaan vaikeusasteiden spektrin jokaista väriä riippuen sen hetkisen. Joskus pelaaja heittää lekkeriksi valitsemalla mahdollisimman helppoa ja hyödytöntä pelaamista, kun taas joskus se lekkeriksi heittäminen tarkoittaa sitä, että pelimaailman hautuumaalla tavataan herra Kuolemaa useammin kuin allekirjoittaneella riittäisi koskaan kärsivällisyys. Paljon varmasti kukin meistä peilaa sitä omaa stressitasoaan todellisuuden parissa.

Millä vaikeustasoilla te yleensä pelaatte ja miksi?



P.S. Erityishuomiona ovat PvP-tyyliset MOBAt ynnä muut pelit, joissa vastapuoli määritellään pelattujen pelien ja niissä suoriutumisen mukaan - näin sinulla on aina oman tasoista vastusta saatavilla. PAITSI jos pelaat kavereidesi kanssa, jotka ovat oikeasti hyviä, jolloin sinut saatetaan heittää käytännössä aseettomana leijonia kuhisevalle areenalle. Mutta mitäpä sitä ei tekisi peliseuran eteen.

Genrenä storytelling on aika monesti hypännyt esiin RAGEQUITissa. Monelle lähes elokuvamaiset tarinankerronta -pelit eivät ajatuksena sytytä, eikä sen vuoksi monille peleille tule ehkä uhrattua (ainakin minun mielestäni) niiden ansaitsemaa hetkeä todistaakseen itsensä. Niitä ajatellaan liian hidastempoisina, ja monesti koetaan turhauttavana nämä niin sanotut pelaajan valinnat, joita on kritisoitu moneen otteeseen mitättömiksi tarinan hienosäädöiksi.

Nyt Steam tarjoaa jotain, jonka ajattelin jääneen jonnekkin 1990- ja 2000-luvun puoliväliin... nimittäin demon! Tai en minä tiedä, oletteko te kovastikin nähneet peleistä demoja pyörimässä? Olenko minä vain vähän ummikko tässä asiassa, kun sanon että nykyään tuntuu, että pelit ostetaan ihan vain trailereiden ja kavereiden suositusten perusteella, eikä demoja juuri esiinny? - Miten vain, nyt Steamin valikoimista saa demoversion Square Enixin tarinankerronta-peli Life is Strangesta.

Life is Strange esiintyi täällä ensimmäisen kerran kunnolla tässä postauksessa. Joten mikäli demo ajatuksena jo vähän houkuttelisi, mutta haluat pikaisen kertauksen siitä, mistä pelissä olikaan kyse, lukaisepa em.teksti.

Käykääpä antamassa tälle pelille vähän aikaanne ja aivan vähän rakkauttanne, niin ehkä pelivalikoimanne on tulevat täydentymään vielä yhdellä pelillä? Allekirjoittanut suosittelee. (:

Meillä oli eilen avopuolison kanssa pientä ja mukavaa yhteistä tekemistä, kun viimein saatiin aikaan vaihtaa koneeseeni avokin vanha näytönohjain ja virtalähde. (Koska olen köyhä opiskelija, tyydyn käytettyyn, kunhan on parempi.) Vaihdettiin siis entinen näyttis vanhempaan, mutta kolmasosan tehokkaampaan ja samalla hieman tehokkaampi (lue: virtasyöpömpi) virtalähde.

Pientä mutkaa matkaan aiheutti koteloon jostain syystä ympätty ylimääräinen metalliteline, mikä lie kiintolevyteline olevinaan, joka tukevasti napotti isomman näyttiksen tiellä. Siinä sitä aikamme ihmeteltiin kun oli vielä niin tukevasti pultattu kiinni koteloon ja päätettiin että tämähän ei meidän asennusprojektia estä! Siinä sitten kahden ihmisen voimin ängettiin, sahattiin, väännettiin ja vetkutettiin aikamme, mutta irtosihan se!

Tässä pari otosta näytiksi siitä, kuinka meillä koneita tuunataan. Oikeilla välineillä tietenkin! (Meillä on aiemmin mm. sahattu liian ison tuulettimen takia kotelon runkoon "lisäreikä"... En minä, mutta tuo toinen...)

Irtoshan se saatana viimesellä!

Oikeilla välineillä onnistut aina!

Tällänen siitä nyt sitten tuli.

Mutta hurraa! Kone edelleen toimii ja  nyt voin alkaa rasittaa sitä Skyrimin grafiikkamodeilla!

Mottomme on jatkossakin: Jos se toimii, se on tehty oikein.

1,9 tunnin pelisessio Diablo III:sta

IOGraphica on pienoissovellus tietokoneelle, jonka avulla voit seurata hiiren klikkauksia ja käyttöä ruudulla esimerkiksi eri pelien aikana. Itse he kuvaavat sovellusta seuraavasti: "an application that turns mouse movements into modern art."

Mitä hyötyä sovelluksesta on? - Ei yhtään mitään. Se on täysin turha ja tarpeeton lisäke koneelle ja taas yksi asia, joka voisi taustalla pyöriä. Mielenkiintoista on nähdä millaista eroa on eri peleillä, mutta toistaiseksi en ole kerennyt töiden ja Falloutin lisäksi hirveästi koneella pelata. Nyt otan kuitenkin asiakseni asettua empiiriseksi tutkijaksi koskien pelien hiiriaktiviteettia koskevissa käyttäytymismalleissa, ja luon tänne blogiin taidegallerian siitä, kuinka rannekanavan oireyhtymä saadaan aikaiseksi pelaamalla. :D (No siis en oikeasti ole mitään sellaista sairastanut, mutta mahdollistahan se aina hiirtä kovasti käyttävälle on)

Olen siis elossa ja blogi on mielessä! :D

Terveysteemalla jatkettakoon kun Lil'n'yellow ehti käytännössä terveys-aiheesta oman merkintänsä julkaisemaan.

Tämän blogimerkinnän tarkoitus ei missään tapauksessa ole moralisoida tai nillittää kenellekään ruumiinsa käyttötavoista ja siitä miten pelaaminen on paha, paha, PAHA! Tarkoitus on vain muistuttaa kaikkia hienoja pelaajatovereita siitä, että älkää tinkikö liikaa omasta terveydestänne peliharrastuksen (tai minkään muunkaan terveydelle haitallisen) vuoksi.

Ajatus tästä merkinnästä lähti vireille jo viime kesänä, mutta suoraan sanottuna olin niin poikki etten saanut aikaan tätä merkintää ikinä tehdä. Nyt kun elämä on alkanut taas kaikin puolin voittaa, on aika tällekin.

Ajatus, kuten useimmiten, lähti omasta kokemuksesta. Itselläni kaikki alkoi reilu vuosi sitten opinnäytetyön tekemisestä. Pitkiä aikoja koneella ensin opinnäytetyön parissa, sitten illalla "vain yksi" Dota kavereiden kanssa, josta äkkiä tulikin pari enemmän, laimilyöty liikunta, alttius päänsäryille ja migreeneille sekä jännitysniska. Lisätään soppaan vielä järkyttävä määrä stressiä. Valmistumisen jälkeen jäin lähes viideksi kuukaudeksi työttömäksi, ja tänä aikana päivät koostuivat taas pääasiassa koneella istuessa, töitä etsien, hakemuksia raapustellen ja tietenkin pelaten. Eikä unohdeta sitä stressiä vieläkään. Maaliskuun lopussa tämä kaikki viimein kostautui; epämääräisiä, aiemmasta poikkeavia päänsärkyjä, näköhäiriöitä, kasvojen tuntohäiriöitä ja kipuja, huimausta, pahoinvointia. Tätä kesti vaihtelevasti maaliskuun lopusta käytännössä heinäkuulle, jona aikana ehdin juosta lääkäreillä, tutkimuksissa ja fysioterapeuteilla enemmän kuin tarpeeksi. Pääni kuvattiin magneetissa, otettiin selkäydinpunktiota ja viimein useamman pyynnön jälkeen kuvattiin kaularanka. Lopputulos: todennäköisimmin aiemmasta muuttunut migreeni, jännitysniska ja oiennut kaularanka. Tänä ongelma-aikana lopetin pelaamisen käytännössä kokonaan. En uskaltanut enää istua koneella ja välttelin puhelimen käyttöä muuhun kuin tarpeelliseen. Tämä ehkä auttoi hieman asiaa, mutta kesän työt erittäin selkää ja niskaa rasittavassa työssä taas ei auttanut. Kesä oli tuskaa. Alkuun oireilu lamautti; olihan se pelottavaa oireilua aiemmin niin terveelle nuorelle ihmiselle, eikä kukaan osannut antaa syytä. Kuitenkin fysioterapeutit ja kanssaeläjät saivat pikkuhiljaa minut itsenikin vakuuttuneeksi että syy voi todellakin olla lihaksissa, ryhdissä ja kropan väärässä käytössä. Aloin saamaan hyviä harjoitusohjeita ja lisättyä taas liikuntaa. Turhauttavaa se tosin oli. Hidasta ja takapakkeja tuli usein. Mutta ajan kanssa tilanne korjautuu. Olo paranee, tuntohäiriöt häviävät, päänsäryistä tulee harvempia. Elämä voittaa taas! En halua kokea tätä uudelleen enää.

Sitä ei uskoisi, kuinka lihasperäiset pikkuongelmat voivat kasaantuessaan poikia isoja ongelmia. Kesän ja syksyn olen joutunutkin tekemään todella paljon työtä tilanteen korjaamiseksi ja joutunut käyttämään paljon rahaa fysioterapiaan ja hierontoihin. Tilanne korjaantuu, mutta edelleen niska ja pää muistuttavat herkästi, jos koneella asento on huono, on istunut liikaa tai jättänyt liikkumatta. Tästä vahingosta nyt viisastuneena haluankin muistuttaa teitä muitakin pitämään itsestä huolta. Toki jokaisen vartalo on erilainen, kuin myös elämäntilanteet, jotka ehkä minunkin tilanteessani ovat edesauttaneet ongelmien syntymistä (eikä edes puhuta siitä sopasta mitä juuri tähän väliin päätti sotkea diagnoosia odottava, hoitamaton keliakiani). Valitettavasti vain terveyttää oppii arvostamaan vasta silloin, kun sen kanssa ilmenee ongelmia, ja ymmärrettävästi se ennaltaehkäisy ei tunnu koskevan itseä ennen kuin kroppa tekee tenän. Etenkin meillä nuorilla ihmisillä on taipumusta tähän.

Esimerkkinä huonon ryhdin vaikutuksista useampi on varmaan nähnyt alla olevan kuvan Hansrajkin tutkimuksesta, jossa laskettiin huonon päänasennon aiheuttavan pahimmillaan yli 27 kilon ylimääräisen rasituksen rintarangalle. Voitte kysyä fysioterapeuttisista yksityiskohdista tarkemmin pieneltä keltaiselta blogi-kollegalta, mutta se on paljon se. Pitkällä tähtäimellä muutokset rangassa ovat ikävät, mutta onneksi vältettävissä. Sillä ON merkitystä kuinka näyttönsä asettelee ja istuu, vaikka tiedän kyllä kuinka vaikeaa sitä oikeaa ryhdikästä asentoa on pitää. Myös pelaamisen ja koneella työskentelyn tauottaminen, sekä verryttely ja venyttely unohtuvat helposti kun hyvä peli imaisee sisäänsä tai on kiire työskennellessä.

HANSRAJ K, 2014. Assessment of Stresses in the Cervical Spine Caused by Posture and Position of the Head.

Ongelman merkityksen tajuaminen ja oman toimintansa tiedostaminen ovat kuitenkin avain asioiden korjaamiseen. Kun vain on viitseliäisyyttä ja kiinnostusta omaa tämän hetkistä ja tulevaa terveyttä kohtaan, voi valinnoillaan tehdä kauas kantoisia ratkaisuja. Ymmärrettävästi kaikkia ei kuitenkaan kiinnosta esim. liikunta. Toiset eivät koe saavansa siitä mielihyvää tai hyötyä. Ei sekään ole väärin. Jo ergonomisilla valinnoilla työskentelypisteessään saa kropan kuormitusta vähennettyä. Eikä liikunnan tarvitse olla kahden tunnin hikilenkki tai punttitreeni kuudesti viikossa. Jo päivittäin muistettu lyhytkin verryttely aika ajoin on jotain.

Oma tavoitteeni tälle vuodelle onkin kaiken kiireenkin keskellä ottaa aikani liikunnalle ja lihaskunnon ylläpitämiselle, muistaa tauottaa koneella istumista ja käyttää kehoani siihen, mihin se on tarkoitettu; liikkumiseen. Tämä valitettavasti tarkoittaa myös sitä, että pelaaminen harrastuksena jäänee vähemmälle (ja näin ollen kirjoittelemisen aiheet). On se kuitenkin sen arvoista.

Koettekos lukijat pelaamisesta olevan terveydellenne haittaa? Ärsyttääkö terveyspaasaus? Olenko nyt terveysnatsi?

Tälläisestä vois olla hyvä aloittaa

Mietiskelin eräässä joulukuun kommentissa ammattini aiheuttamaa ristiriitaa ajatusmaailmassani, kun kyse on peleistä ja pelaamisesta. Siis sitä, että en esimerkiksi osaa työyhteisössäni puhua luontevasti pelaamisesta, sillä se tavallaan sotii sitä vastaan, mitä teen työkseni. Tunnen jonkin tasoista syyllisyyttä siitä, että en ehkä aja ammattini sanomaa vapaa-ajalla ihan toivotulla tavalla. Meikäläinen on siis ammatiltaan fysioterapeutti.

Mitä fysioterapeutti sitten tekee, että poden aina silloin tällöin säännöllisesti pelaamisesta omantunnontuskia? Minulle fysioterapeutin rooliin on kuulunut 2,5 työvuoden sisällä niin liikunnanohjausta ja luennointia hyvinvoinnista toimintakyvyltään terveille ihmisille, kuin myös päivittäisen perusaktiivisuuden ylläpitoa ja sen merkityksen alleviivausta potilaille sairaalaolosuhteissa. All in all, fysioterapeutin perusidea on välittää tietoutta aktiivisuuden ja liikunnan hyödyistä lähes tilanteessa kuin tilanteessa, ja antaa ihmisille välineitä toteuttaa luontaista tarvettaan liikkua. Joissain tapauksissa toki joudutaan manuaalisesti käsittelemäänkin (hieromaan jne.) asiakasta, mutta pääsääntöisesti idea on, että terveellä ja vahvalla keholla pystyy hoitamaan ja ennaltaehkäisemään monia vaivoja riippumatta iästä, sukupuolesta tai terveydentilasta. Mitä vähemmän paikallaan oloa (ja istumista) vapaalla tulee, sitä parempi.

Ja vaikka monesti kuuleekin meitä kutsuttavan potilashuoneissa kiduttajiksi (allekirjoittanutta myös kotona), emme patista ihmisiä liikkeelle vain koska lääkäri määrää tai koska se nyt vaan sattuu olemaan meidän työtä. Teemme sen, koska uskomme ja TIEDÄMME sen olevan tärkeää. Etenkin esimerkiksi sairaalaolosuhteissa, jossa itse työskentelen, mutta myös kaikkena muuna aikana muun elämän rinnalla.

Pelaaminen siis sotii pitkälti juuri tätä perusaktiivisuutta vastaan. Tietokoneella, telkkareiden edessä ja puhelimet kourassa istumisella on äärettömän monia negatiivisia terveysvaikutuksia (Tekstilistan perusteella tästä on ilmeisesti tulossa vielä sairaanhoitaja-bloggaajakollegani, eli Joren postausta vielä erikseen), etenkin kun sitä tekee päivittäin ja useita tunteja kerrallaan. Verenkierto, lihastasapaino, aineenvaihdunta - siinä lyhyttä listaa siitä mitkä osiot elimistöissämme joutuvat ristituleen asettaessamme hanurimme pelituolille.

Mitäpä silti teen vapaapäivän koittaessa? Istuudun äärimmäisen epäergonomisen työpisteeni ääreen (Postaus: Niin mikä fysioterapeutin peliergonomia? ), ja kuinka ollakaan, hetken päästä huomaan olevani juuri se henkilö, jota esitän kertoessani asiakkailleni ja potilailleni huonosta ryhdistä. Selkä on valunut kumaraan ja pää on työntynyt eteen.  Lisäksi sitä huonossa asennossa istumista tulee harrastettua ihan liiaksi asti. Esimerkiksi Fallouttia pelatessani saattaa kulua yksi, hups, kaksi, HUPS, kolme tuntia ennen kuin liikahdan sohvatyynyltäni mihinkään. Ja siitäkös elimistö kiittää. Toisinaan joudun todella kamppailemaan itseni kanssa, että jaksan raahautua pelikoneeni äärestä kuntosalille kyykkäämään.

Koen, että missä tahansa asiassa opettajan kuuluu olla esimerkki. On todella kaksinaamaista ensin opettaa toisia muuttamaan, jos itse nurkan takana on pahempi kuin oppilaat. Niin varhaiskasvatuksen käytöstavoissa, lääkärin savuttomuudessa kuin fysioterapeutin elämäntavoissa, on esimerkillä ylivoimainen voima. Miltä esimerkiksi tuntuisi kuunnella 150-kiloisen, röökiltä haisevan lääkärin elämäntaparemonttia koskevaa paasausta? Tekopyhää, much? Voitko sanoa tuon lääkärin sanomalla olevan oikeaa painoarvoa? - Niinpä. En uskonutkaan. Fysioterapeutin ollessa kyseessä potilaille tulisi välittyä kuva ihmisestä, joka liikkuu siksi koska se tekee oikeasti hyvää, ja ihmisestä, joka haluaa opastaa potilasta juuri siitä samaisesta syystä. Täydellisen fysioterapeutin tulisi ilmentää liikunnasta saatavia hyviä puolia - energisyyttä, painonhallintaa ja kaikessa kohtuullisuudessa myös lihasvoimaa ja kestävyyttä. Samalla tulisi välittää potilaille ja asiakkaille myös tunne siitä, että heistä ja heidän asiastaan oikeasti välitetään. Huh, siinäpä vasta haaste melkein kelle tahansa perus mönkiäiselle.

Kaikkea emme voi hallita, ja esimerkiksi geeniperimä ja sattuma voi ajaa urheilullisenkin ihmisen tilaan, jossa sormen heilauttaminen on täyttä työtä. Ja kaiken hyväksi ihminen on inhimillinen. Ehkä voin samaistua paremmin asiakkaideni ja potilaitteni kuin ne, jotka eivät asiaa ymmärrä lainkaan, ja ketkä saavat saman euforisen tunteen vaikkapa juoksulenkiltä? Tiedän, ettei aktiivisuutta saada sormia napsauttamalla vaikka ihmisellä onkin luontainen tarve liikkua. Joskus sen asian eteen täytyy tehdä runsaasti töitä.

Lisäksi onhan pelaamisella paljon hyviäkin puolia (tästäkin lisää myöhemmässä postauksessa), eikä elämän mielestäni tarvitse olla pelkkää suorittamista. Elämästä täytyy nauttia, ja jos pelaaminen on jollekin nautinto, miksi sitä ei saisi tehdä. Pointtini on vain, että ajoittain tunnen ääretöntä turhautumista, kun pelaamiselle jää vähän aikaa (esimerkiksi viimeviikolla), ja toisaalta ajoittain työpaikan kahvipöydässä sitä miettii, että olenkohan ihan väärällä alalla (en ole).  Sisälläni on ristiriita, joka ehkä näin ylöskirjoitettuna ei kuulosta kovin suurelta, vaikka joskus sellaisen siitä osaankin rakentaa.

Onko kenelläkään muulla ajoittaista alitajuista syyllisyyden tunnetta pelaamisesta?

**
P.S. En oikeasti näytä kieltä joka kuvassa. Ihan aikuisten oikeasti. >:(

Steamin joulun alennusmyynnin houkuttelivat taas kerran ostamaan uusia pelejä, vaikka entisiäkin olisi vielä läpi koluttavaksi. Lankesin siis tällä kertaa ostamaan Cities: Skylinesin, sekä paljon hehkutusta saaneen Ori and the Blind Forestin. (Epätoivoissani möin kaikki joulun keräilykortit, saadakseni puuttuvat 20 senttiä steam walletin saldoon tämän viimeksi mainitun vuoksi).

Jostain hassusta syystä olin joskus merkinnyt ko. pelin Ei kiinnosta -listalle. En yhtään muista miksi ja milloin, lieneekö ollut vahinko. Ehkä olen joskus ollut sitä mieltä etteivät tälläiset hyppely-putkijuoksut ole minun juttuni. Ihastuin kuitenkin pelin videoihin, grafiikka ja värit miellyttävät esteettistä silmääni, ja jos peli on saanut niin hyviä arvosteluja niin pakkohan sen on olla hyvä! Siis kokeilemaan.

Ori and the Blind Forest kertoo tarinaa pienestä Ori-nimisestä valo-olennosta, joka on alunperin asunut suuressa Henkipuussa (Spirit Tree) keskellä Nibel-metsää. Eräänä yönä, sen enempää spoilaamatta, myrsky pudottaa pienen Orin, joka päätyy metsään kauas kotipuustaan. Kummallinen metsän asukki löytää Orin ja adoptoi tämän. Elämä näyttää kovin onnelliselta, kunnes yhtäkkiä metsä alkaa kuolla ja Ori on pian taas yksinäinen orpo. Tästä alkaa pienen olennon seikkailu takaisin Henkipuulle. Heti matkan alussa Ori saa ystävän avukseen; pienen "valokeijukaisen" Sein, joka pystyy ampumaan tulipalloja ja räjäyttelemään esteitä auki. Tarinaa pelin edetessä kertoo Henkipuu, sekä silloin tällöin Sein. Tarina etenee verkkaisesti, joten oletan että edessä on useita tunteja hyppelyä ja turhautumista ennen kuin tämä tarina on kerrottu.

Jo alkuun peli säväyttää todella upeilla grafiikoilla, väreillä ja maisemilla. Eipä ihme, sillä pelin kehittäjäjoukosta löytyy eräänä pääpiruna Blizzardin entinen Cinematic artist Thomas Mahler. Kentät ovat kauniita, upeasti toteutettuja ja vaikeita. Paino sanalla vaikea. Myös tunnelmasta ja musiikista tämä peli saa pisteitä. Musiikin eteen on todella nähty vaivaa, se sopii peliin ja on sanalla sanoen kaunista.

Orilla on alkuun vain yksinkertaisia taitoja käytössään, mutta hän oppii pelin edetessä koko ajan uusia. Näitä taitoja tulee tosiaankin osata käyttää, sillä kentät eivät hemmottele liian helpolla etenemisellä. Esteitä ja ansoja löytyy joka lähtöön. Lisäksi kenttiin on piilotettu erilaisia bonuksia, joiden saavuttaminen ei aina ole kovin helppoa. Hyppyjen täytyy olla ajoittain todella tarkkoja ja kun samalla pitäisi pystyä taistelemaan mitä erikoisimpia vihollisia vastaan, niin tiedossa ei voi olla muuta kuin useita kymmeniä kuolemia.

Pelissä on sitten achievement päästä peli läpi kertaakaan kuolematta. Että onnea kaikille yritykseen. Se joka todistaa minulle tämän uroteon tehneensä saa kyllä kaiken kunnioitukseni, henkilökohtaisen Sensein arvonimen ja lupaan askarrella hänelle omin pikku kätösin kunniakirjan kyseisestä suorituksesta! Onneksi pelissä on meille talliaisille tallennus mahdollisuus pitkin peliä. Siis aina kun Orilla on tarpeeksi energiaa tallennuspisteen luomiseksi. Jota ei aina valitettavasti ole... Eli toisinaan sitä hyppy-pyppy-koikka-loikkailee hankalaa kohtaa aikansa, ei pysty tallentamaan ja plöts. Kivanuija tms. pasauttaa Orista ilmat pihalle ja palaat sinne ikuisuuden päähän viimeiseen tallennuspisteeseen. Toistat saman kuvion pariin kertaan niin johan alkaa kuumottaa. Puhumattakaan kymmenistä kerroista...

Don't let your dreams be dreams!

Ori, vai Stitch?

Ori and the Blind Forest tuo jotenkin minulle mieleen eräät japanilaiset tuotokset. Ehkä sen tekee tunnelma ja musiikki. Etenkin musiikki muistuttaa Miyasakin elokuvien musiikkia. Samoin erikoinen kieli, jolla Henkipuu ja Sein puhuvat saa aikaan saman mielikuvan. Ei niin että se olisi huono asia.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on mielestäni oikein kiinnostava ja haastava peli. Seuraavaksi ajattelin kokeilla pelattavuutta ohjaimella, kun sellainen mahdollisuus pelissä kuitenkin on.

Nykypäivän pelialustoilla pelin reaaliaikainen lähettäminen eli striimaaminen (en.stream) on yllättävän helppoa. Steam tukee automaattista pelin jakamista haluamallesi kohderyhmälle (esim.ystävät tai koko Steam-yhteisö), ja esimerkiksi Pleikkarin pelejä voi halutessaan striimata Youtubeen, uPlayhyn tai Twitchiin.

Noh, pitkäänhän niitä on mietitty (lue vaikka elokuussa 2014 tehty postaus tästä). Siis niitä pelivideoita. Asia on vaan niin, että videoiden muokkaaminen ja esimerkiksi oman äänen kuunteleminen on toistaiseksi ollut meille molemmille, siis minulle ja henkiin heränneelle Jorelle, liian työläs ja kammottava ajatus, joten se on jäänyt suosiolla muhimaan vain alitajuntaamme. Nyt kuitenkin sen verran rohkaistuneina päätimme molemmat avata Steam-striimimme koko Steam-kansalle katseltavaksi.

Allekirjoittanut striimaa Steamin kautta osoitteessa:
http://steamcommunity.com/id/lilnyellow/

Ja Joren striimiä pääset seuraamaan striimin kautta osoitteessa: http://steamcommunity.com/id/thisishowilol


Tietenkin Streamit tulevat ja menevät silloin kun vain olemme onlinessa, eivätkä ne tallennu mihinkään, mutta mikäli pidät striimien seurailusta tosi paljon, voit ainakin minut kutsua kaveriksi, jotta näet milloin olen jotain pelaamassa. Mikrofonia en välttämättä pidä päällä oletuksena, sillä huutelen kämpässämme aika paljon miehellekin, mutta kyseistäkään ideaa en pidä ihan mahdottomana. Katsotaan mihin tämä kehittyy.


Pleikkarin pelailuja saanette silloin tällöin seurata henkkohtaisen Youtube-accounttini kautta:
https://www.youtube.com/user/4Reaper2

Youtuben striimeissä on helpompi pysyä ajantasalla anonyyminäkin kanavaani seuraamalla, mutta ymmärrettävästi näitä striimejä tulee jonkinverran PC:tä vähemmän. Youtuben kautta striimatessa huomasin kuitenkin videon tallentuvan tubeeni, joten esimerkkinä tämän päivän striimitesti ja 1,5 tunnin pelisessio Commonwealthissa:
Fallout 4 striimi (6.1.15).

Uusi vuosi, uudet kujeet. Mitään en lupaa, mutta yritän taas tehdä jonkinlaista comebackia tämän blogin suhteen. Viime vuosi kun meni hieman vastatuulessa. Ei keksinyt mitään kirjoitettavaa, ei tullut pelattua juuri mitään uutta. Sitten harrastin kaikenlaista sairastelemista suurimman osan vuodesta ja opettelin kantapään kautta, miksi juuri minun tulisi muistaa pitää huolta sieluni temppelistä, jota myös ruumiiksi kutsutaan. Lisäksi menin tyhmyyksissäni hakemaan yliopistoon, ihmeen kaupalla pääsin sinne sisään, ja nyt on sitten sekin "lysti" syömässä aikaa, joten pelaaminen harrastuksena voi olla aika tiukilla edelleenkin. Mutta yritän aina välillä saada tännekin jotain aikaan.

Jos ketään kiinnostaa, niin laitoin Steamissa broadcastin päälle, eli jos satun olemaan pelailemassa jotain steamin kautta, niin voi tulla seurailemaan (Arctic Foxx). Kunhan ette perseile, mutta ettehän te ikinä. Tosin harmi että pelaan hauskimpia pelejä (mm. Fallout 4 ja Shadow of Mordor) avokin koneella kun oma mylly kaipaa päivitystä. Broadcastissa luvassa kuitenkin esim. Dotaa, Diablo 3:sta, Minecraftia, HotSia, Skyrimiä ja jotain sellaista pientä.

Tervetuloa seurailemaan!

Minulle joulunaika merkitsee ennen kaikkea yhdessä- ja läsnäoloa, eikä sitä ei saavuteta istumalla tietokoneella tai konsolin edessä.

Aikoinaan jouluaatto oli ainoa päivä, jolloin tietokoneen aukaiseminen oli kiellettyä, ja turvauduimmekin useina vuosina pikkuveljeni kanssa Shakkiin ja muihin klassisiin kahden henkilön lautapeleihin. Se on siis jälleen jokin traditio, jotka ovat tunnetusti lähellä allekirjoittaneen sydäntä. Lisäksi usein joululahjaksi saadaan lautapelejä, joita täytyy tietenkin kokeilla. Asiaa helpottaa vielä se fakta, että yleensä joulun aikaan ihmiset kokoontuvat yhteen ja peliporukka saadaan kasaan helposti.

Tänä vuonna sain kokeilla jopa kokonaista kahta täysin minulle uutta ja tuntematonta peliä: La Cucarachaa ja Huhupuheita. Minulle lautapelit ovat edustaneet kaikista eniten mahdollisuutta viettää laatuaikaa ihmisten seurassa, joten mikään lautapelien kriittisin harrastaja en missään nimessä ole, mutta halusin esitellä nämä PELIT teillekin!

La Cucaracha oli näistä kahdesta pelistä enemmän sellainen koko perheen peli, jota voi pelata pienempienkin lasten seurassa, mutta josta irtoaa eniten iloa silloin kun sitä pelataan aikuisporukalla tuskanhiki otsalla ja verenmaku suussa. Pelissä on tarkoituksena saada pattereilla toimiva, vimmatusti pelilautaa ympäri pärisyttelevä torakka joko a) omaan ansaan, tai b) muiden ansoihin. Ötökän ohjailu toimii pelilaudalla olevia ruokailuvälineitä kääntelemällä nopan asettamien sääntöjen mukaan. Mikäli nopasta siis napsahtaa lusikka, saat kääntää mitä tahansa pelilaudalla olevaa lusikkaa. Jos taas noppa näyttää kysymysmerkkiä, on kääntämisessä vapaat kädet. Ansaan tippunut torakka ansaitsee pelaajalle ötökkämerkin, ja se, kuka saa 5 ötökkämerkkiä käsiinsä, on säännöistä riippuen a) voittanut, tai b) hävinnyt.

Kun peliin otetaan myös käyttöön armoton aikasääntö, jossa noppaa pyöräytettyäsi saat tehdä siirtosi huolimatta siitä onko edellinen pelaaja vielä strategioinut riittävästi, saadaan aikaan kaaos, josta ei voi kuin nauttia.


Toinen uusi tuttavuuteni oli Huhupuheita, joka oli ainakin minulle erittäin mieleinen!

Huhupuheissa tarkoitus on pelata rikkinäistä puhelinta piirtämällä ja arvaamalla. Kahden klassikkopelin sekoitus siis. Kirjaimia tai numeroita ei saa käyttää, puhua ei saa - kaikki riippuu piirrustuksistasi ja siitä, kuinka selkeitä ne ovat seuraavalle pelaajalle.

Pelissä jokainen pelaaja (3-8 pelaajan peli) saa oman vihkosensa, joka kiertää kierroksen pelaajien välillä vuoroin saaden sivuilleen arvauksia ja vuoroin piirroksia. Vihkoon kirjoitetaan ja piirretään tusseilla, joiden jäljet saa vihkosta pyyhittyä pakkauksessa mukaantulevien lappusten (tai talouspaperin) avulla jokaisen kierroksen jälkeen.

Sana, joka pitää piirtää ja arvata, määräytyy jaettujen korttien ja noppaluvun mukaan. Ajoittain saa keksiä myös omia sanoja, joilla peliin saa omanlaisensa pikkutwistin (nimim.Väliliha). Tarkoitus on saada sanat kulkemaan sellaisina viimeiselle pelaajalle asti, jolloin pisteitä ropisee jokaiselle pelaajalle ja aloittajalle kokonaista kaksi. On pelaajista kiinni, miten pilkuntarkasti sanat on saatava läpi, että pisteitä saa.

Esimerkiksi
Noppaa heitetään ja saan oik.puoleisen kuvan mukaisesti sanaksi sähkökitaran. Piirrään sähkökitaran vihkoseeni (kts. kuva alla) ja annan vihkon eteenpäin. Seuraavana vuorossa oleva Mies arvaa piirrustukseni oikein, kirjoittaa sanan vihkoon ja antaa eteenpäin. Kolmantena joukossa oleva J piirtää oman versionsa sähkökitarasta, jonka jälkeen vihko kiertää viimeiselle pelaajalle E. E ei kuitenkaan ymmärrä J:n piirrustusta vaan arvaa piirroksen esittävän banjoa, kirjoittaa arvauksensa ylös ja palauttaa vihkon ensimmäiselle pelaajalle eli minulle. Pisteitä saavat minä ja T. J ei saa pisteitä koska ei osannut tuottaa tarpeeksi selkeää kuvaa E:lle arvattavaksi, eikä E puolestaan saa pistettä koska ei arvannut sanaa oikein.

Todella, todella hauska peli, jota eilen pelatessani sain pariin otteeseen sen sellaisen naurukohtauksen, jota ei vain voi lopettaa ihan noin vain. Meitä oli pelaamassa neljä, mutta olisi mielenkiintoista kokeilla peliä kahdeksalla henkilöllä, sillä väärin arvauksen mahdollisuus ja sanan kehittyminen olisi todennäköisempää. Eipä sillä, kyllä neljälläkin kerkesi mm.limbo muuttua radioaalloksi.

Miehen Paavo Pesusieni. Ylänurkassa Ananas, jossa se asustaa.

***

Mistä peleistä teidän jouluaikanne on tänä vuonna muodostunut? Onko teillä tapana pelata lauta- tai korttipelejä enemmän jouluisin?