Minulla on ollut viikonpäivät hyvä Borderlands 2 -putki päällä, jonka on voinut huomata Twitchissäkin. Pelaan kyseistä peliä tällä hetkellä läpi sekä Joren että pikkuveljeni Jermun kanssa kahdella eri hahmolla, eri aikaan, mutta tällä hetkellä täysin samoja kenttiä. BL2 on tuntunut varsin hyvältä jälleen, huolimatta sen äärettömän pitkistä tehtävistä. Tästä varsin mainiosta tuntumasta innostuneena päätin vihdoin myös saattaa päätökseensä tarinallisen pelin myös ns.mainillani Zerolla, jolla olen pelannut pääasiassa yksin.
[First One's Free] - Unlocked 2 Jul, 2014 @ 3:39pm = pelin (ja tarinan) ensimmäinen achievement
[Cool Story, Bro] - Unlocked 27 Mar, 2016 @ 10:21pm = tarinan viimeinen achievement, lähes kaksi vuotta myöhemmin :'D
38 achievementtia on kuitenkin vielä saavuttamatta, eli pelaamista kyllä riittää! Lisäksi Tannis antaa Sanctuaryssa pelaajille uuden tehtävän, jonka tavoiteleveli on 50. Matkaa sinne on vielä 19 leveliä.
Spoiler alert [lue pikkuisen lisää lopputaistelusta]:
Yhden toisen hienon asian tämä läpipeluu myös mahdollistaa... nimittäin Pre-Sequelin aloittamisen! Olen pihdannut sen aloittamista hetken jos toisenkin sillä olen halunnut pelata tämän kakkososan ensin läpi. On ärsyttänyt se tosiasia, että Steam-kirjasto on täynnä erilaisia keskeneräisiä pelejä, ja ihan tietoisesti olen jättänyt tämän herkun huonolle huomiolle.
Juurikaan tämän enempää en rupea peliä avaamaan, sillä sen olen tehnyt jo postauksessa Kesäkuuman kauimmaiset takamaat. Sinne siis, jos peli itsessään ei tunnu tutulta!
Spoiler alert [lue pikkuisen lisää lopputaistelusta]:
Olin siis jo aiemmin päässyt pelissä pisteeseen, että tiesin lopun ajan olevan käsillä. Piti vain paikallistaa Vault ja Jack, mennä sinne ja tappaa Jack.
Voin kertoa, että olen erittäin herkkä sille, että lopputaistelua rakennellaan sitä edeltävillä jäähyväisillä, aseiden ja ammusten rohmuamisella ja ylipäätään sillä että pelaajalle annetaan ymmärtää, että TÄMÄ ON NYT SE. Se hetki, kun kaikki oppimasi pelissä pistetään koetukselle. Pöydälläni seissyt Radler kerkesi lämmetä, kun raivasin tietäni Vaultille. Syke kyllä varmasti nousi, "huhhuh, huhhuh, nyt se on tässä". Hassua kieltämättä, mutta meikäläinen on teatraalisten lopetusten ja siihen johtavan alati kasvavan jännityksen ystävä.
Päästyäni Vaultiin itse Handsome-Jackin tappaminen oli jopa hivenen pettymys, sillä mies upposi aika helposti. Toki tiesin, että tässä lopputaistelu EI VOISI OLLA. Eikä ollutkaan, sillä Vaultiin kuuluu aina Vault monsteri:
Taisteluni tuota mötikkää vastaan kesti tovin, joskin olin todella tylsästi paikantanut itseni pienen katoksen alle vähän taistelukentästä sivuun. Tämä sijainti (location, location, location!) mahdollisti hyvän suojan Zerolle aikalailla kaikkea otuksen viskelemää settiä vastaan. Aikaa meni kuitenkin siinä, etten heti löytänyt pistettä, josta Soturi olisi ottanut kunnolla osumaa. Sen verran pelejä pelanneena tiesin toki, että tällainen piste on olemassa, ja osasin sitä etsiä. Kun sitten loppujen lopuksi tajusin että hittiä rupesi tulemaan rintapanssarin osan tiputettua ja paljaaksi jäänyttä kohtaa taputtelemalla. Thank God!, nopeutti pelin loppuun vientiä hivenen.
Tämän jälkeen ei ollutkaan enää asiana kuin last hitata Jack, jonka jälkeen iski tyhjyys. Siinä se oli. Sinne se meni. Tiedättehän sen tunteen, kun hyvä peli saavuttaa päätöksensä? Fin.
0 kommenttia :