lauantai 26. maaliskuuta 2016

Pelaaminen ja aggressiivisuus pt.1

Meninpä töissä mainitsemaan, että ei, "en käynyt viikonloppuna hiihtämässä, en muuta viime lauantaina tehnytkään, kuin pelasin". Arvattavastikin kommenttini herätti kahvipöydässä hilpeyttä, epäuskoista tuhinaa ja päivittelyä. Eivät kaikki näin yrmeästi suhtautuneet, mutta äännähdykseni poiki kahvin ääressä istuvilta kollegoiltani hyvää keskustelua pelaamisesta. Kaikki eivät harrastustani täysin ymmärtäneet, muutama antoi positiivista vastakaikua ja suurimmalla osalla keskustelu pysyi neutraalilla maaperällä ja he olivat lähinnä uteliaita siitä miten minä ja toinen työkaverini pelaamistamme harrastimme.

Sitten yksi työtovereistani teki sen. Otti ilmakitaran sijasta käsiinsä ilmahaulikon ja loihti kasvoilleen yhden typerimmistä ilmeistä jonka tiedän, ja vei keskustelun kymmenen vuotta taaksepäin, kun pelejä lähinnä parjattiin väkivaltaisuuteen ja aggressiivisuuteen johtavana päätekijänä. Tähänkö tämä taas meni?


Lauantai-Laru
"Digitaalisiin peleihin liitetään arkipäiväisessä keskustelussa usein vahvoja uskomuksia. Ne ovat lunastaneet aiemmin muun muassa viihdekirjallisuudelle, sarjakuville, jazz-musiikille ja televisiolle varatun paikan moraalipaniikkien kohteena . Samaan aikaan pelit hahmotetaan tulevaisuuden alana, jonka innostavaa esimerkkiä painottavat niin ministerit kuin yritysjohtajat. (1)"

Kuten olen joskus aikaisemmin maininnut, olen pitkälti jättänyt pelaamiseni toissijaiseksi mainittavaksi työpaikallani. Lähinnä se on ollut ihan sen vuoksi, että en ole kokenut ilmassa olevan mahdollisuutta sille, että pelaamistani ymmärrettäisiin terveydellisellä tasolla. Tyyliin että "kuka voi istua koko päivän sisällä?" - no minä. Eikä ole edes hankalaa. Väkivaltaisuutta ja aggressiivisuutta koskevaa argumentaatiota en kuitenkaan osannut odottaa kuulevani. Jäin tilanteessa melkein sanattomaksi.

Piti sitten tehdä vähän taustatutkimusta asiasta, ennen kuin lähtisin siitä teille tänne avautumaan. Viimeisen puolentoista vuosikymmenen ajan asiaa onkin tutkittu kiitettävin mitoin tutkimusasetelmalla "missä määrin pelaaminen aiheuttaa väkivaltaisuutta"? Muun muassa arvostetussa Psychological Bulletin -lehdessä julkaistussa meta-analyysissa oli mukana 136 aiheesta laadittua tutkimusta, joiden aineistoissa oli tutkimusryhmissä yhteensä yli 130 000 lasta ja nuorta. Analyysin lopputulemana oli pitkä lista pelaamisen negatiivisia vaikutuksia juurikin tästä tutusta liiallisen istumisen vaaroista väkivaltaiseen käytökseen, lisääntyneeseen fysiologiseen virittyneisyyteen, turtumiseen ja empatiakyvyn heikkouteen. (2) Ei mikään mairitteleva lista meille, jotka tätä väitettä yritämme karistaa harteiltamme.



KETKÄ?
Ymmärrettävästikään kaikki pelaajat eivät ole niitä, joihin nuo tutkimusten tulokset pätevät. "Nuorempi tai älyllisesti alemmalla kehitystasolla oleva hyökkää helpommin ja käyttää fyysisiä, suoria, spontaaneja ja vakavampia aggression muotoja kuin vanhempi tai korkeammalla kehitystasolla oleva. Usein reagoidaan vihamielisesti uhkaan tai provokaatioon. Tietyt fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet lisäävät yhdessä aggression esiintymistä. Tällaisiin ominaisuuksiin kuuluvat fyysinen voima ja taitavuus, nopeus, impulsiivisuus ja vallanhalu sekä statuksen tavoittelu. Väkivaltaisesti käyttäytyvällä on usein myös antisosiaalinen persoonallisuushäiriö. (3)" 

Sitten voidaan myös miettiä, että johtaako jo valmis taipumus väkivaltaisuuteen ihmistä pelaamaan juuri tällaisia sotaisia pelejä, vai tekeekö pelit nimeonomaisesti meistä väkivaltaisia? Kuten rakas ystäväni ja blogikollegani sanoi, meidänkin lähipiirissä olisi aika hurjat oltavat, jos pelkästään väkivaltaisuuksien katsominen ja pelaaminen aiheuttaisivat aggressioita ja nyrkkien huitomista.
"Kaikki väkivaltaisia ohjelmia katselevat tai väkivaltaisia tietokone- ja videopelejä pelaavat eivät ryhdy todellisiin tekoihin. Valmius aggressiiviseen käyttäytymiseen riippuu siitä, missä määrin kognitiiviset ja emotionaaliset rakenteet tukevat aggressiota. Modernin aggressiontutkimuksen mukaan mikään yksittäinen tekijä ei pysty selittämään kuin vain pienen osan yksilön aggressiivisesta käyttäytymisestä. Tällaisen käyttäytymisen takana on usein kulttuurin tai alakulttuurin lisäksi erilaisia ympäristö-, tilanne-, persoonallisuus- ja biologisia tekijöitä sekä näiden yhdistelmiä (Anderson ja Huesmann 2003, Viemerö 2006)." (3) Samalla kuitenkin todetaan, että täysin ei voida olettaa, ettei peli yksittäisenäkin tekijänä voi jatkuvassa altistuksessa olla tarpeeksi tekijää aiheuttamaan väkivaltaisuutta. (2)


CS:n himopelaajat työkaverin näkemyksen mukaan. Varmaankin näin.
MILLÄ MEKANISMILLA?

"Keskeistä elokuvien ja tietokone- ja videopelien väkivallan matkimisessa on samastuminen. Mitä tehokkaampi idoli on ja mitä paremmin hän sopii ikäryhmän elämäntilanteeseen, sitä todennäköisempää on käyttäytymisen matkiminen. Tietokonepelit saavat aikaan matkimista vielä filmi-idoleitakin tehokkaammin. Tietokonepelissähän pelaaja on se, joka toimii ja eläytyy pelin väkivaltaiseen käyttäytymiseen. (3)"
Lisäksi tutkimukset tukevat väitettä, että mitä personoidumpi hahmo peleissä on (siis pystyt muokkaamaan siitä näköisesi ja/tai omaa ihannettasi vastaavanlaisen), sitä suurempi merkitys pelillä oli tunteisiin. Sitä kai samaistuu luomaansa hahmoon tiukemmin riippumatta siitä, oliko pelissä väkivaltaa tai ei. (4)

Toisaalta väkivallan siirtovaikutusta tapahtuu tutkimusten mukaan aivan samalla tasolla myös silloin, kun hahmoon ei ole minkäänlaista valtaa. Nyt puhutaan siis elokuvista ja muista videomateriaaleista sekä kirjoista, jotka harvemmin jätetään vastaavanlaisista vertailuista täysin pois. (Sparks & Sparks, 2002). (5)


***

MITÄ TEHDÄ ASIALLE?

Pelisuunnittelijalla on suurin vastuu siitä, minkälaisia moraalisia ongelmia he peleihinsä luovat, mutta vieläkin suurempi vastuu niiden vaikutuksista on pelaajalla itsellään. "Eettinen peli määrittyy sellaiseksi, joka tarjoaa pelaajalle mahdollisuuden eettiseen pohdintaan ja tukee hänen valintojaan. Pohdinnan mahdollisuuksien tarjoaminen on suunnittelijan tehtävä, mutta viimekätinen vastuu pohdinnasta, tulkinnoista ja valinnoista on kuitenkin pelaajalla. (1)"

"Yhdysvalloissa sekä lastenlääkäriyhdistys että psykologiyhdistys ovat tuoneet esiin huolensa väkivaltaisten pelien kielteisistä vaikutuksista ja kehottavat vanhempia seuraamaan ja tarvittaessa rajoittamaan lasten peliaikaa. Ikärajojen noudattaminen on itsestäänselvyys. (2)"

"Aggressiivista ja väkivaltaista käyttäytymistä ei voida selittää yhden tai kahden tekijän avulla, vaan taustalla on useita eri tekijöitä. Siksi emme voi selittää tällaista käyttäytymistä leimaamalla yhteiskunnan, mielenterveystyön, vanhemmat tai median syyllisiksi. Lapset ja nuoret ovat ohittaneet vanhempiensa taidot uusimman tekniikan huvikäytössä eivätkä aina pysty tai halua kontrolloida liikakäyttöä. Siksi on tärkeää, että me aikuiset kannamme vastuuta turvallisen ja rikkaan elinympäristön luomisesta. Tällaisessa ympäristössä kasvaneet lapset ja nuoret oppivat itsekontrollia ja taidon kypsempiin valintoihin, olivatpa kyseessä realistiset tai virtuaalitodellisuuden houkutukset.(3)"


Huomattavaa on myös, että kun etsin Googlesta tutkimuksia aiheesta, suurin osa käsitteli ainakin otsikossaan patologista, siis sairaanomaista, pelaamista ja peliaddiktioita. Tutkimuksissa nuoret viettivät ruutuaikaansa väkivaltaisten pelien ja filmien katseluun 21-45 tuntia viikossa, joka vaatii peruselämän (koulussa tai töissä käymisen) lisäksi aikalailla pelkkää pelaamista. (3) On sanomattakin selvää, että addiktiosta riippumatta siihen sisältyy lähes aina kohonnut riski väkivaltaisuuteen. LIIKA on AINA LIIKAA. Pelaamistakin. (Ja nyt muistutan että runsas pelaaminen ei välttämättä ole aina peliaddiktiota, mutta peliaddiktio sisältää aina runsasta pelaamista).

**

Mitä ennakkoluuloja te olette tavanneet esimerkiksi läheisiltänne tai sukulaisiltanne, kun puhe on ollut runsaasta pelaamisesta? Vai oletteko kenties välttyneet minkäänlaisilta ennakkoluuloilta?

**

LÄHTEET

(1)  Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim
2015;131(23):2253-6
Juho Karvinen ja Olli Sotamaa
Katsaus: Pelit hyvän ja pahan tuolla puolen

(2)
Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim
2015;131(20):1908-9
Jari Sinkkonen
kolumni: Videopelit hallitsevat liian monen lapsen elämää

(3)
Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim
2009;125(10):1027-8
Vappu Viemerö
Pääkirjoitus: Väkivaltaiset pelit lisäävät aggressiivisuutta

(4)
Journal of Experimental Social Psychology
FlashReport, 2009.06.010

Volume 46, Issue 1, January 2010
Peter Fischer
Tutkimus abstrakti: Media violence and the self: The impact of personalized gaming characters in aggressive video games on aggressive behavior


Kirjallisuutta aiheesta

  1. Anderson GA, Huesmann LR. Human aggression: "a social-cognitive view". Kirjassa: Hogg MA, Cooper J, toim. The Sage handbook of social psychology. Thousand Oaks: Sage Publications 2003.
  2. Anderson CA, Sakamoto A, Gentile DA, ym. Longitudinal effects of violent video games on aggression in Japan and the United States. Pediatrics 2008;122:1067-72.
  3. Engström F. Koululaisen mielikuvitus ja käyttäytyminen rauhantutkimuksen kannalta katsottuna. Tampere: Rauhan ja konfliktintutkimuslaitos 1979. Tutkimuksia 10.
  4. Lahtinen S. Syntipukki USA:n lasten ongelmiin löytyy mediasta. Helsingin Sanomat 8.12.2008.
  5. Salokoski T. Tietokonepelit ja niiden pelaaminen. Väitöskirja. Jyväskylän Yliopisto 2005.
  6. Sillantaus T. Toisessa maailmassa. Helsingin Sanomat kuukausiliite joulukuu 2008:34-40.
  7. Viemerö V. Factors in childhood that predict later criminal behavior. Aggressive Behavior 1996;22:87-97.
  8. Viemerö V. Varhaislapsuuden aggressiota ennustavat tekijät. Psykologia 2002;37:138-44.
  9. Viemerö V. Aggressio ja aggressiivisuus. Tieteessä tapahtuu 2006;3:18-20.
  10. Viemerö V, Paajanen S. The role of fantasies and dreams in the TV viewing-aggression relationship. Aggressive Behavior 1992;18:109-16.
  11. Weizman-Henelius G, Viemerö V, Eronen M. Psychopathy in violent female offenders in Finland. Psychopathology 2004;37:213-21.

6 kommenttia :

  1. Oma veljeni on pelannut ihan pienestä saakka ja sukulaiset ja tuttavatkin sen tietävät. Eräs perhetuttumme kerran jotakin mainitsi siihen suuntaan, että on hyvä kun veljeni on nyt armeijassa niin näkee oikeitakin ihmisiä ja näkee oikeaa elämää. Se särähti pahasti korvaani. Hän ei tiennyt, että minäkin olen innostunut videopeleistä. Teki mieli hänelle sanoa, että hänen näkemyksensä on TODELLA väärä. Kaikki pelaavat ihmiset eivät ole sellaisia, jotka eivät koskaan näyttäydy ulkomaailmassa ja eivät koskaan ole katsekontaktissa oikeiden ihmisten kanssa. En pieneltä hämmästykseltäni edes kommentoinut hänelle mitään. MUTTA tällaiset mielipiteet moneltakin ovat saaneet minut "vaikenemaan" omasta harrastuksestani pelien parissa. Vain ne lähimmät ja tärkeimmät ihmiset tietävät mitä harrastan ja puolitutut luulkoo mitä haluavat. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo "kappas kuka ryömii luolastaan" on kyllä toinen tosi rasittava ja varmasti ylikäytetyin, olevinaan hauska juttu, jota pelaajat varmasti kuulevat. Itse en ole siihen omalta osaltani törmännyt, mutta minä olen muutenkin ihan toisenlaisella habituksellani pystynyt dodgeamaan melkeinpä kaikki ennakkoluulot harteiltani. Lähinnä minullakin tuo veli on ollut sinä ottavana osapuolena. Ihmiset, 90-luku soitti ja se haluaa vitsinsä takaisin...*eyeroll*

      Poista
  2. Ihmiset etsivät helppoja ratkaisuja kysymyksiin, joten mitä mainion tapa on todeta väkivallan syyksi videopelit, varsinkin vielä jos ei itse pelaile mitään. Kuten tässäkin tekstissä sanot, niin mikään ei itsessään voi mitenkään aiheuttaa jotain reaktiota, vaan asiat syntyvät useiden summien myötä. Toki videopelit voivat ruokkia väkivaltaan niitä ihmisiä kenellä on taipumusta siihen, mutta sitten sitä ruokkii kaikki jollain tavalla väkivaltaa sisältävät asiat, niin elokuvat, kirjallisuuden tuotokset kuin vaikka hyvin fyysiset urheilulajit. Ei pelit sisällä mitään ihmeen omaa vipua, joka yhtäkkiä muuttaisi meidät kaikki tappaviksi Robocopeiksi. Johan täällä sitten pitäisi olla menossa usean vuoden takainen kolmas maailmansota, jos niin olisi. Kyllä se väkivalta itsessään syntyy ihan jostain muualta...

    Tämä Ylen juttu Frans Mäyrän ajatuksista aikalailla sitoo yhteen omat ajatukset tästä aiheesta: http://yle.fi/uutiset/ruokkiiko_vakivaltapeli_tosielaman_vakivaltaa/6139532


    Ennakkoluuloja ei ole tullut itse pelaamisessa vastaan, mutta itsellä on ollutkin sinäänsä hyvä tuuri, ettei ole ollut lähi- ja tuttavapiirissä ketään "pelien vihaajaa", vaan enemmänkin jopa niitä, ketkä itsekin pelailee, katselee elokuvia tai on muuten kiinnostunut teknologiasta. Eli toisin sanoen voisi jopa sanoa, että kiinnostusta löytyy heiltäkin aiheeseen edes jollain tasolla. Ei ole ollut siis mitään aitaa ylitettävänä.

    Enemmän on taas ehkä joutunut selittelemään joillakin puolitutuille sitä, että ei pelaa oikein mitään FPS-räiskintää (no, nykyisin kyllä Rainbow Sixiä, mutta näin yleisellä tasolla ei). Sitten saakin kertoa omista mielipiteistä liittyen tyyliin Candy Crush Sagaan :D On siinäkin sitten selittelemistä, minkälaisia pelejä oikein oikeasti pelaa. Toivottavasti selitykset ovat vähän avanneet pelien maailmaa näille henkilöille...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieletön kommenttiripuli! :) Jes!
      Ja olipa hyvä linkki! Hassua että en ole siihen törmännyt vaikka olen pariin otteeseen viritellyt tätäkin postausta ja etsinyt netistä tietoa. Siellä on muuten aika messevä keskustelukin aiheesta, täynnä /facepalm-kommentteja ja ihan ymmärrettäviä pointteja. (http://yle.fi/uutiset/ruokkiiko_vakivaltapeli_tosielaman_vakivaltaa/6139532) Lyhykäisyydessään tuohonkin voisi vain kommentoida että vastuu on sillä, joka pelaa ja joka antaa pelata. Media on pullollaan kaikkea mahdollista ja se on nykyisin niin helposti saatavilla, että on vastaanottajan vastuu suodattaa tieto oikeelliseksi ja käsitellä sen aiheuttamia tietoja ja tunteita.

      Haha, tuo Candy Crush saga ihmettely on ihana :D Ongelmansa kullakin, aye? :D

      Poista
  3. Antamansa ensivaikutelman pilaa tehokkaimmin sanomalla harrastavansa videopelejä. Tarkennuksilla ei ole väliä - sillä, ilmeneekö harrastus moban streamaamisena, Wii-tasapainolaudalla kuntoiluna vai Atarikaseteilla hyllyn täyttämisenä - koska keskiverron setä- tai täti-ihmisen mielikuva on jo pilalla.

    Olen parista lounaskeskustelusta ymmärtänyt, että videopelejä on tällaisten ihmisten maailmankuvassa kahdenlaisia: lastenpelejä ja murhasimulaattoreita. Tilanne ei tällä lähtökohdalla merkittävästi parane selittämällä pelaavansa mieluummin niitä lastenpelejä - eikä se edistä myöskään itse asiaa, koska itseään puolustamalla samalla hyväksyy murhasimulaattorin käsitteen.

    Pelaajaa paljon helpompaa on lokeroitua valokuvaajaksi. Vaikka käytän kameran kanssa häviävän vähän aikaa peleihin nähden, tärkeysjärjestyksen lievä vääristäminen muuttaa toisten mielikuvaa radikaalisti: nurkkanöyhdän sijasta olenkin taiteilija. Eikä tarvitse varsinaisesti edes valehdella.

    Luulen, että kaikki uudet median muodot joutuvat valtavirtaan siirtyessään käymään läpi vaiheen, jossa ne ovat yhteiskunnan ongelmien syntipukkina. On vaikea kuvitella, että tämän päivän lapset aikuisiksi kasvettuaan puhuisivat peleistä yhtä tietämättömästi ja ennakkoluuloisesti, vaikka eivät itse pelaisikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olenpa valitettavasti ihan samoilla linjoilla, vaikka ehkä molemmat paljon kärjistetäänkin (vai kärjistetäänkö?). Siksi minäkin olen yleensä mieluummin ihan vaan perus salilla-tolloilija, puhutaan niistä peleistä sitten jos joku tajuaa asiasta kysyä.

      Kiva kun kommentoit, aina mukava kuulla uusien ihmisten mietteitä!

      Poista

Blogger Template by Clairvo