Fysioterapeutin sisäinen kriisi pelaamisesta.

Mietiskelin eräässä joulukuun kommentissa ammattini aiheuttamaa ristiriitaa ajatusmaailmassani, kun kyse on peleistä ja pelaamisesta. Siis sitä, että en esimerkiksi osaa työyhteisössäni puhua luontevasti pelaamisesta, sillä se tavallaan sotii sitä vastaan, mitä teen työkseni. Tunnen jonkin tasoista syyllisyyttä siitä, että en ehkä aja ammattini sanomaa vapaa-ajalla ihan toivotulla tavalla. Meikäläinen on siis ammatiltaan fysioterapeutti.

Mitä fysioterapeutti sitten tekee, että poden aina silloin tällöin säännöllisesti pelaamisesta omantunnontuskia? Minulle fysioterapeutin rooliin on kuulunut 2,5 työvuoden sisällä niin liikunnanohjausta ja luennointia hyvinvoinnista toimintakyvyltään terveille ihmisille, kuin myös päivittäisen perusaktiivisuuden ylläpitoa ja sen merkityksen alleviivausta potilaille sairaalaolosuhteissa. All in all, fysioterapeutin perusidea on välittää tietoutta aktiivisuuden ja liikunnan hyödyistä lähes tilanteessa kuin tilanteessa, ja antaa ihmisille välineitä toteuttaa luontaista tarvettaan liikkua. Joissain tapauksissa toki joudutaan manuaalisesti käsittelemäänkin (hieromaan jne.) asiakasta, mutta pääsääntöisesti idea on, että terveellä ja vahvalla keholla pystyy hoitamaan ja ennaltaehkäisemään monia vaivoja riippumatta iästä, sukupuolesta tai terveydentilasta. Mitä vähemmän paikallaan oloa (ja istumista) vapaalla tulee, sitä parempi.

Ja vaikka monesti kuuleekin meitä kutsuttavan potilashuoneissa kiduttajiksi (allekirjoittanutta myös kotona), emme patista ihmisiä liikkeelle vain koska lääkäri määrää tai koska se nyt vaan sattuu olemaan meidän työtä. Teemme sen, koska uskomme ja TIEDÄMME sen olevan tärkeää. Etenkin esimerkiksi sairaalaolosuhteissa, jossa itse työskentelen, mutta myös kaikkena muuna aikana muun elämän rinnalla.

Pelaaminen siis sotii pitkälti juuri tätä perusaktiivisuutta vastaan. Tietokoneella, telkkareiden edessä ja puhelimet kourassa istumisella on äärettömän monia negatiivisia terveysvaikutuksia (Tekstilistan perusteella tästä on ilmeisesti tulossa vielä sairaanhoitaja-bloggaajakollegani, eli Joren postausta vielä erikseen), etenkin kun sitä tekee päivittäin ja useita tunteja kerrallaan. Verenkierto, lihastasapaino, aineenvaihdunta - siinä lyhyttä listaa siitä mitkä osiot elimistöissämme joutuvat ristituleen asettaessamme hanurimme pelituolille.

Mitäpä silti teen vapaapäivän koittaessa? Istuudun äärimmäisen epäergonomisen työpisteeni ääreen (Postaus: Niin mikä fysioterapeutin peliergonomia? ), ja kuinka ollakaan, hetken päästä huomaan olevani juuri se henkilö, jota esitän kertoessani asiakkailleni ja potilailleni huonosta ryhdistä. Selkä on valunut kumaraan ja pää on työntynyt eteen.  Lisäksi sitä huonossa asennossa istumista tulee harrastettua ihan liiaksi asti. Esimerkiksi Fallouttia pelatessani saattaa kulua yksi, hups, kaksi, HUPS, kolme tuntia ennen kuin liikahdan sohvatyynyltäni mihinkään. Ja siitäkös elimistö kiittää. Toisinaan joudun todella kamppailemaan itseni kanssa, että jaksan raahautua pelikoneeni äärestä kuntosalille kyykkäämään.

Koen, että missä tahansa asiassa opettajan kuuluu olla esimerkki. On todella kaksinaamaista ensin opettaa toisia muuttamaan, jos itse nurkan takana on pahempi kuin oppilaat. Niin varhaiskasvatuksen käytöstavoissa, lääkärin savuttomuudessa kuin fysioterapeutin elämäntavoissa, on esimerkillä ylivoimainen voima. Miltä esimerkiksi tuntuisi kuunnella 150-kiloisen, röökiltä haisevan lääkärin elämäntaparemonttia koskevaa paasausta? Tekopyhää, much? Voitko sanoa tuon lääkärin sanomalla olevan oikeaa painoarvoa? - Niinpä. En uskonutkaan. Fysioterapeutin ollessa kyseessä potilaille tulisi välittyä kuva ihmisestä, joka liikkuu siksi koska se tekee oikeasti hyvää, ja ihmisestä, joka haluaa opastaa potilasta juuri siitä samaisesta syystä. Täydellisen fysioterapeutin tulisi ilmentää liikunnasta saatavia hyviä puolia - energisyyttä, painonhallintaa ja kaikessa kohtuullisuudessa myös lihasvoimaa ja kestävyyttä. Samalla tulisi välittää potilaille ja asiakkaille myös tunne siitä, että heistä ja heidän asiastaan oikeasti välitetään. Huh, siinäpä vasta haaste melkein kelle tahansa perus mönkiäiselle.

Kaikkea emme voi hallita, ja esimerkiksi geeniperimä ja sattuma voi ajaa urheilullisenkin ihmisen tilaan, jossa sormen heilauttaminen on täyttä työtä. Ja kaiken hyväksi ihminen on inhimillinen. Ehkä voin samaistua paremmin asiakkaideni ja potilaitteni kuin ne, jotka eivät asiaa ymmärrä lainkaan, ja ketkä saavat saman euforisen tunteen vaikkapa juoksulenkiltä? Tiedän, ettei aktiivisuutta saada sormia napsauttamalla vaikka ihmisellä onkin luontainen tarve liikkua. Joskus sen asian eteen täytyy tehdä runsaasti töitä.

Lisäksi onhan pelaamisella paljon hyviäkin puolia (tästäkin lisää myöhemmässä postauksessa), eikä elämän mielestäni tarvitse olla pelkkää suorittamista. Elämästä täytyy nauttia, ja jos pelaaminen on jollekin nautinto, miksi sitä ei saisi tehdä. Pointtini on vain, että ajoittain tunnen ääretöntä turhautumista, kun pelaamiselle jää vähän aikaa (esimerkiksi viimeviikolla), ja toisaalta ajoittain työpaikan kahvipöydässä sitä miettii, että olenkohan ihan väärällä alalla (en ole).  Sisälläni on ristiriita, joka ehkä näin ylöskirjoitettuna ei kuulosta kovin suurelta, vaikka joskus sellaisen siitä osaankin rakentaa.

Onko kenelläkään muulla ajoittaista alitajuista syyllisyyden tunnetta pelaamisesta?

**
P.S. En oikeasti näytä kieltä joka kuvassa. Ihan aikuisten oikeasti. >:(