maanantai 11. tammikuuta 2016

Fysioterapeutin sisäinen kriisi pelaamisesta.


Mietiskelin eräässä joulukuun kommentissa ammattini aiheuttamaa ristiriitaa ajatusmaailmassani, kun kyse on peleistä ja pelaamisesta. Siis sitä, että en esimerkiksi osaa työyhteisössäni puhua luontevasti pelaamisesta, sillä se tavallaan sotii sitä vastaan, mitä teen työkseni. Tunnen jonkin tasoista syyllisyyttä siitä, että en ehkä aja ammattini sanomaa vapaa-ajalla ihan toivotulla tavalla. Meikäläinen on siis ammatiltaan fysioterapeutti.

Mitä fysioterapeutti sitten tekee, että poden aina silloin tällöin säännöllisesti pelaamisesta omantunnontuskia? Minulle fysioterapeutin rooliin on kuulunut 2,5 työvuoden sisällä niin liikunnanohjausta ja luennointia hyvinvoinnista toimintakyvyltään terveille ihmisille, kuin myös päivittäisen perusaktiivisuuden ylläpitoa ja sen merkityksen alleviivausta potilaille sairaalaolosuhteissa. All in all, fysioterapeutin perusidea on välittää tietoutta aktiivisuuden ja liikunnan hyödyistä lähes tilanteessa kuin tilanteessa, ja antaa ihmisille välineitä toteuttaa luontaista tarvettaan liikkua. Joissain tapauksissa toki joudutaan manuaalisesti käsittelemäänkin (hieromaan jne.) asiakasta, mutta pääsääntöisesti idea on, että terveellä ja vahvalla keholla pystyy hoitamaan ja ennaltaehkäisemään monia vaivoja riippumatta iästä, sukupuolesta tai terveydentilasta. Mitä vähemmän paikallaan oloa (ja istumista) vapaalla tulee, sitä parempi.

Ja vaikka monesti kuuleekin meitä kutsuttavan potilashuoneissa kiduttajiksi (allekirjoittanutta myös kotona), emme patista ihmisiä liikkeelle vain koska lääkäri määrää tai koska se nyt vaan sattuu olemaan meidän työtä. Teemme sen, koska uskomme ja TIEDÄMME sen olevan tärkeää. Etenkin esimerkiksi sairaalaolosuhteissa, jossa itse työskentelen, mutta myös kaikkena muuna aikana muun elämän rinnalla.

Pelaaminen siis sotii pitkälti juuri tätä perusaktiivisuutta vastaan. Tietokoneella, telkkareiden edessä ja puhelimet kourassa istumisella on äärettömän monia negatiivisia terveysvaikutuksia (Tekstilistan perusteella tästä on ilmeisesti tulossa vielä sairaanhoitaja-bloggaajakollegani, eli Joren postausta vielä erikseen), etenkin kun sitä tekee päivittäin ja useita tunteja kerrallaan. Verenkierto, lihastasapaino, aineenvaihdunta - siinä lyhyttä listaa siitä mitkä osiot elimistöissämme joutuvat ristituleen asettaessamme hanurimme pelituolille.

Mitäpä silti teen vapaapäivän koittaessa? Istuudun äärimmäisen epäergonomisen työpisteeni ääreen (Postaus: Niin mikä fysioterapeutin peliergonomia? ), ja kuinka ollakaan, hetken päästä huomaan olevani juuri se henkilö, jota esitän kertoessani asiakkailleni ja potilailleni huonosta ryhdistä. Selkä on valunut kumaraan ja pää on työntynyt eteen.  Lisäksi sitä huonossa asennossa istumista tulee harrastettua ihan liiaksi asti. Esimerkiksi Fallouttia pelatessani saattaa kulua yksi, hups, kaksi, HUPS, kolme tuntia ennen kuin liikahdan sohvatyynyltäni mihinkään. Ja siitäkös elimistö kiittää. Toisinaan joudun todella kamppailemaan itseni kanssa, että jaksan raahautua pelikoneeni äärestä kuntosalille kyykkäämään.

Koen, että missä tahansa asiassa opettajan kuuluu olla esimerkki. On todella kaksinaamaista ensin opettaa toisia muuttamaan, jos itse nurkan takana on pahempi kuin oppilaat. Niin varhaiskasvatuksen käytöstavoissa, lääkärin savuttomuudessa kuin fysioterapeutin elämäntavoissa, on esimerkillä ylivoimainen voima. Miltä esimerkiksi tuntuisi kuunnella 150-kiloisen, röökiltä haisevan lääkärin elämäntaparemonttia koskevaa paasausta? Tekopyhää, much? Voitko sanoa tuon lääkärin sanomalla olevan oikeaa painoarvoa? - Niinpä. En uskonutkaan. Fysioterapeutin ollessa kyseessä potilaille tulisi välittyä kuva ihmisestä, joka liikkuu siksi koska se tekee oikeasti hyvää, ja ihmisestä, joka haluaa opastaa potilasta juuri siitä samaisesta syystä. Täydellisen fysioterapeutin tulisi ilmentää liikunnasta saatavia hyviä puolia - energisyyttä, painonhallintaa ja kaikessa kohtuullisuudessa myös lihasvoimaa ja kestävyyttä. Samalla tulisi välittää potilaille ja asiakkaille myös tunne siitä, että heistä ja heidän asiastaan oikeasti välitetään. Huh, siinäpä vasta haaste melkein kelle tahansa perus mönkiäiselle.

Kaikkea emme voi hallita, ja esimerkiksi geeniperimä ja sattuma voi ajaa urheilullisenkin ihmisen tilaan, jossa sormen heilauttaminen on täyttä työtä. Ja kaiken hyväksi ihminen on inhimillinen. Ehkä voin samaistua paremmin asiakkaideni ja potilaitteni kuin ne, jotka eivät asiaa ymmärrä lainkaan, ja ketkä saavat saman euforisen tunteen vaikkapa juoksulenkiltä? Tiedän, ettei aktiivisuutta saada sormia napsauttamalla vaikka ihmisellä onkin luontainen tarve liikkua. Joskus sen asian eteen täytyy tehdä runsaasti töitä.

Lisäksi onhan pelaamisella paljon hyviäkin puolia (tästäkin lisää myöhemmässä postauksessa), eikä elämän mielestäni tarvitse olla pelkkää suorittamista. Elämästä täytyy nauttia, ja jos pelaaminen on jollekin nautinto, miksi sitä ei saisi tehdä. Pointtini on vain, että ajoittain tunnen ääretöntä turhautumista, kun pelaamiselle jää vähän aikaa (esimerkiksi viimeviikolla), ja toisaalta ajoittain työpaikan kahvipöydässä sitä miettii, että olenkohan ihan väärällä alalla (en ole).  Sisälläni on ristiriita, joka ehkä näin ylöskirjoitettuna ei kuulosta kovin suurelta, vaikka joskus sellaisen siitä osaankin rakentaa.

Onko kenelläkään muulla ajoittaista alitajuista syyllisyyden tunnetta pelaamisesta?

**
P.S. En oikeasti näytä kieltä joka kuvassa. Ihan aikuisten oikeasti. >:(

7 kommenttia :

  1. Mulla on kyllä syyllisyyden tunnetta epäaktiivisuudesta! :D Ja sitä vielä pahentaa se, että en edes juurikaan pelaa, vaan vietän aikaa koneella ilman sen kummempaa tarkoitusta :D Jos pelaisin, niin tuntuisi edes siltä, että on tehnyt jotain ja edistynyt jossain! Lisäksi tulee neulottua ja ommeltua, eikä se ergonomia kyllä hirveästi ainakaan ommellessa ole kohdallaan!

    Onneksi nyt on tuo koira, se pelastaa paljon niin fyysisesti kuin henkisestikin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koira on kyllä varsinainen pelastus noin niinkuin arkiliikunnan mielessä! :D Etenkin tuollaiselle koiraihmiselle, joka ymmärtää ettei ulkonakäyminen koiran kanssa ole pelkästään kakkalenkki, vaan sitä että halutaan tukea koiran tarvetta päästä liikkumaan.

      Tuota koneella jumittamista harrastan ajoittain itsekin, joo, eli tiedän mistä puhut. :D Silloin tuntuu siltä että aika on mennyt IHAN hukkaan. Kai siitäkin pitäisi halutessaan ihan opetella pois?

      Poista
  2. Sama se on tuolla kätilö/sh puolella kyllä, että eipä tule työkavereiden kanssa sattuneesta syystä paljon peliharrastuksesta puheltua. Sama ongelma on ollu AMK:n puolella luokkakavereiden suhteen, saati nyt yliopistolla, kun luokkakaverit ei harrasta pelejä, vaan juoksee enemmin bileissä tai crossfittaa himona kuudesti viikossa. Sitä vaan toisinaan kadehtii tuota tietojenkäsittelytieteilijää saman katon alla, kun niillä kouluporukka hitsautuu paljonkin just pelaamisen ja just yhteisen pelaamisen ympärille.
    Kyllähän sitä syyllisyyttä aina ajoittain tulee. Kun ittekin tietää että mitä hallaa istumisella ja huonolla asennolla itelleen tekee, mutta myös siks että senkin ajan ois voinu käyttää joskus paremmin (lue: kouluhommia ahkerammin tehden). Kohtuus kaikessa, mutta lauantaina liikaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! Ei hirveästi löydy sympatiaa etenkään meidän vanhemmalta väestöltä, joka muutenkin tuntee pelit ja koneet tosi kaukaisiksi, ja töissäkin vain välttämättömiksi paheiksi. Onneksi on yksi nuorempi mies fysioterapeutti, joka ihan avoimesti sanoi että voisi hyvin vaikka murtaa ranteensa, että pääsisi kotiin hakkaamaan tattia. Rannetta kun ei juuri FIFAn tai Änärin kanssa tarvita? :DD

      Tieto lisää tuskaa. Tässäkin asiassa.

      Poista
  3. Noh, ei ehkä ihan syyllisyyttä, vaan ehkä pikemminkin pettymystä itseäni kohtaan :D onhan se vähän juu silleen että ensin istun koulussa sen 8h tietokoneen edessä ja sitten puolet tai vähemmän kotona pelien edessä.
    Peruskuntohan tässä alkaa rapista pikkuhiljaa ;-; Liikaa kuitenkin tulee istuttua päivässä koneen edessä, sen tässä alkaa pikkuhiljaa tiedostaa.

    Miun alalla toisaalta taas on näitä pelaajia (opiskelen siis amiksessa, datanomiksi), joten meillä pelaaminen on tavalla tai toisella sitä ryhmäytymistä. Ainoa vaan että porukkaan on suhteellisen hankala päästä ainoana tyttönä, jossa ainoa yhteinen peli on Hots :D pojat sitte pelaakin enemmän samoja pelejä.

    Toisaalta taas, mulle on tosi iso kynnys yleensäkään lähteä salille/liikkumaan kouluajan ulkopuolella. Skootterilla kun pääsee kesäisin ja bussilla talvella ni mitäs sitä kävelemään? Ainoa pelastus on nyt viime kuukausina olleet liikuntatunnit joista on löytynyt pieni kipinä salille lähtemiseen - ainoa vaan että oon niin introvertti etten tykkää sitten yhtään isoista saleista :D, noh ehkä tässä vielä joku liikuntamuoto keksitään..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on vähän sama ongelma introverttiyden ja salille/ryhmäliikuntaan lähtemisen kanssa. Siks tykkään jumppailla kotona ja käydä lenkillä. Kynnys on iso, mutta vaan lähtemällä huomaa, ettei se niin paha olekaan ;D

      Poista
    2. Kiva kuulla, että on muitakin samanlaisia ihmisiä. Toki noin datanomin ehkä olettaakin viihtyvän koneella muutenkin kuin vain koulussa/töissä pakonsanelemana. :) Kun vain sen ja liikunnan välille saisi tasapainon, tai edes vaikka seisomatyöpisteitä. On hurjaa ajatella miten tyhjänpäiväistä loppujen lopuksi yhden kävelylenkin tekeminen päivässä on, jos muuten VAIN istuu. Se tekee 7 tuntia liikuntaa, jonka pitäisi tasata 84n tunnin edestä istumista. Huhhu. Eli sen liikkeen tulisi tulla siellä istumisten välilläkin.

      Ja nimenomaan sen mielekkään liikuntamuodon löytäminen olisikin SE juttu kaiken arkiaktiivisuuden keskellä.
      Jos se yhtään helpottaa (luultavasti ei, mutta sanon silti), niin harvemmin siellä salilla kukaan katsoo ketään väärällä silmällä. Kaikista turhamaisimmat saattaisivat, mutta ovat niin oman peilikuvansa lumossa, että eivät ne silmät sieltä karkaile. :D

      Poista

Blogger Template by Clairvo